Islannin johtava nukkumattipartio on siirtynyt isolle levy-yhtiölle, mutta pysynyt omana tunnistettavana itsenään. Tämän voi halutessaan tulkita kahdella tavalla: joko Sigur Rós on lepäillyt laakereillaan ja ottanut ikään kuin iisisti uuden startin. Tai sitten oma unenomainen soundi on nyt hiottu niin huippuunsa, ettei tyylillinen eteenpäin meno enää tunnukaan niin olennaiselta osalta sitä suurta kuvaa.
Kahteen aiempaan pitkäsoittoon (Agaetis Byrjun, 1999 ja ( ), 2002) verrattuna Takk… on suorastaan turvallisen kuuloinen. Erinäiset poikkitaiteelliset sivuprojektit ovat varmasti pitäneet huolen siitä, ettei yhtyettä enää ”kotona” kiinnosta tehdä mitään ylenpalttisia kuperkeikkoja. Välillä onkin hyvä keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä. Sillä eihän Sigur Rósin musa simppeleimmilläänkään mitään Ramonesia ole.
Kuten aiemminkin, musiikkia määrittävät vahva matkanteon tuntu, hienoinen sisäänpäinkääntyneisyys sekä ennen kaikkea hyvin ristiriitainen slacker-tyylisestä soitannasta kumpuava itsevarmuus ja usko omaan tekemiseen. Ja kai se kriitikoiden loputtomien kiitostenkin kuuntelu jälkensä jättää.