”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.” (1 Kor. 13:1)
Sigur Rósia kuvatessa korinttilaiskirjeestä lainatun rakkauden ylistyslaulun voisi muuttaa siten, että sanan rakkaus paikalle vaihtaisi sanan biisi. Spiritualistisuutta tavoitteleva islantilaisorkesterihan laulaa – kuten yhtyettä seuranneet tietävät – todellakin kielillä, joita suurin osa sen faneista ei tunnista lauluosuuksien toimiessa paremminkin instrumenttina. Yhtye on biisien tekemisen sijaan pyrkinyt enemmänkin myös kiireettömään kilkutteluun ja kokonaisvaltaiseen tunnelmointiin, jota voi hyvällä syyllä kutsua hartaaksi ja maailmoja syleileväksi. Vai lieneekö sattumaa, että saatekirjeessä mainitaan yhtyeen studion toimivan myös kirkkona?
Albumin Með suð í eyrum við spilum endalaust -otsikon voi kääntää vapaasti seuraavasti: ”Surina korvissamme soitamme alituiseen”. Kansikuvassa jälkirokkarit juoksentelevat tiellä pyllyt paljaina, ja kuvasta tulee erehdyttävästi mieleen Lars von Trierin Idiootit-elokuvan (1998) kansi. Sen täytyy olla harkittu panskandinaavinen kulttuuriteko.
Kyseessä on yhtyeen viides studioalbumi, jota se alkoi työstää inspiroiduttuaan suuresti akustisista esiintymistään Heima-filmin (2007) tekemisen aikana. Mutta vaikka elokuva käsittelikin niin musiikillisesti kuin kuvallisestikin Islantia, on uutukaista nauhoitettu ympäri maailmaa: New Yorkissa, Lontoossa, Reykjavikissa ja Havannassa. Tuotannosta vastaa useita vaihtoehtorockin klassikoita tehtaillut Mark Ellis, joka tunnetaan paremmin nimellä Flood. Lähtökohdat ovat siis mitä ilmeisimmin kunnossa, mutta miten se kuuluu levyltä?
Levy soi kuin soikin orgaanisemmin kuin yhtyeen aikaisemmat pitkäsoitot. Avausraita Gobbledigook viehättää hauskasti rytmitetyillä akustisilla kitaroillaan ja suoraviivaisesti paahtavalla rytmillään, joka on yhtyeen mittakaavassa jopa riehakas. Inní mér syngur vitleysingur tuo puolestaan mieleen gamelanmusiikkiin viittaavilla, perkussiivisilla kellopeleillään Tortoisen. Kappaleen kertosäe on yllättävänkin popmainen. Kirkkourkujen varassa kulkeva, yli yhdeksän minuuttinen magnum opus Festival on laulaja Jon Thor Birgissonin taidonnäyte ja osoitus siitä, mihin yhtye parhaimmillaan kykenee. Tunnelma on hyvinkin lähellä Jeff Buckleyn Grace-levyn (1994) hartaimpia hetkiä. Kappaleen lopussa yhtye tulee mukaan ja väki yltyy jylhään vyörytykseen. Hieno jousisovitus sekä, noh, kumisevat vasket huipentavat hymnin. Valitettavasti ilon aiheet ovat siinä. Muut kappaleet onnistuvat livahtamaan samaa kadenssia jauhaessaan ohi kymmenennelläkin kuuntelukerralla, ja kupletin juoni alkaa paljastua.
Sigur Rós taitaa maisemoinnin, mutta sen me jo tiesimme. Kun yhtye tahtoo pelata perinteisemmän popin palikoilla, se joutuu vaikeuksiin. Porukka operoi melodis-harmonisesti niin kapealla paletilla, että kappaleet jäävät usein mitäänsanomattomiksi rakennelmiksi, joissa post-rockin kliseitä kerrostetaan loputtomasti toistensa päälle. Sävelkielen ja totisen tulkinnan vaikutuksesta levy on erilaisista sovituskokeiluistaan huolimatta tunnelmaltaan yksiulotteinen. Tämä tunnelma on kauttaaltaan kiusallisen sentimentaalinen, ja tuskinpa kukaan huomaisi mitään, jos ”eeppisen” Ára báturin jousin kuorrutellun ukkonooan vaihtaisi Titanicin loppukohtaukseen.
Toisinaan persoonallisia artisteja arvostellaan niiden maneereiden vuoksi, jotka alkujaan tekivät niistä kiinnostavia. Nyt ei ole kyse siitä. Itse kuulun niihin, jotka tarttuivat innokkaasti Ágætis byrjun -levyn (1999) aikana vallinneeseen hypetykseen. En löytänyt yhtyeestä kuitenkaan koskaan mitään syvempää viehätystä, ainoastaan hyvin tuotettua ja perushyvää kitara-ambientia. Vertaukset Cocteau Twinsiin ja Slowdiveen osoittautuivat alkuhuuman jälkeen katteettomiksi.
Saarivaltion myyttinen poikapartio on siinä määrin etabloitunut islantilaiseen vaihtoehtoisuutensa maahisineen ja geysireineen, että se napannee jonkin sortin joviaalisuuden nimissä vielä paljon pistesijoja ja palstatilaa. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka pitkään tämä tällä menolla jatkuu. Levy saa aikaan samanlaisen reaktion kuin kaduilla lappusia jakavat korkean sanan lähettiläät: olette hyvällä asialla, mutta kieltäydyn kohteliaasti lähtemästä kelkkaanne.
Maanitteluihin taipumisen sijaan koen kiehtovammaksi todellisen etsimisen, löytämisen ja oivaltamisen tien.