Kuuluuko artistin kotipaikka hänen musiikissaan? Jos kysymys trivialisoidaan vain rockin piiriin, niin voisi olettaa New Yorkissa ja Lapin perukoilla syntyvän rockin kuulostavan lähtökohtaisesti erilaiselta. Toisaalta vasta uraansa aloitteleva Stalingrad Cowgirls on pystynyt häivyttämään ilmaisustaan kaikki lappilaisuuden merkit. Eiköhän kyse ole siis omista pyrkimyksistä ja valinnoista.
Kun näkee Heima-dokumentin, joka seuraa Sigur Rósia pitkin Islannin maita ja mantuja kesällä 2006, ei voi välttyä ajatukselta, että yhtye ja ympäristö kuulostavat yhdeltä. Sigur Rós soittaa, usein ilmoittamatta ja sähköisesti vahvistamatta, niityillä, kahvilan nurkassa ja hylätyssä kalanjalostustehtaassa. Kamera seuraa maisemaa ja tapahtumia hitaasti ja nautiskellen, ehkä toisinaan liikaakin alleviivaten.
Kotimaan kiertueen keskellä Sigur Rós esiintyi Reykjavikissa noin 20 000 ihmiselle. On suorastaan liikuttava nähdä, miten paljon iloa ja lohtua näiden vakavamielisten miesten musiikki tuo islantilaisille. Toisaalta onhan meilläkin omamme – voittihan Lordi sentään Euroviisut!
Kauniin kovakantisen kuvakirjan ja pitkän bonus-dvd:n kokonaisempien keikkanäytteiden viimeistelemä Heima on esimerkillinen julkaisu, taideteos jo itsessään. Rinnan sen kanssa ilmestynyttä tupla-cd:tä voi suositella vain piintyneille faneille.
Hvarf – Heim -tuplan osuudet olivat ennakkolevyllä peräkkäin eikä se tuntunut lainkaan haitalliselta. Levyistä Hvarf sisältää kaksi Von-debyytin raitaa (1997) uusina versioina sekä kolme julkaisematonta, tätä varten viimeisteltyä kappaletta. Niistä Hljómalind vie yhtyeen lähemmäs perinteistä poplaulua kuin se on koskaan päässyt, mutta muuta uutta ne eivät anna.
Heimin akustiset live-versiot sen sijaan ovat viehättäviä. Kun jousella soitettu sähkökitara ja rumpujen massiivinen pauhu on korvattu esimerkiksi puhisevalla harmoonilla, niin yhtyeen ilmaisu liukuu luontevasti kohti folkia ja kamarimusiikkia. Sellaiseen on vaikea uskoa Pink Floydin pystyneen.