SILVERCHAIR: Diorama

Daniel Johns rakastaa viuluja. Ainakin sellaisen käsityksen saa Silverchairin neljännestä albumista. Kappale toisensa jälkeen on vuorattu hirvittävällä määrällä jousikerroksia, joiden esikuvana ovat selkeästi olleet Beach Boysin orkestraalisovitukset. Ongelma vain on, että Johns ei ole Brian Wilson ja Silverchairkin vain suuruudenhulluksi kasvanut grunge-yhtye. Diorama on ehtinyt yhtyeen kotimaassa Australiassa kerätä haltioituneita arvioita bändin neroudesta, mutta tuntuu, että suurimmat sympatiat trio on saanut siitä sitkeydestä, jolla se kasvoi teinibändistä ihan oikeaksi rock-bändiksi sekä Johnsin julkisesta sairastumisesta anoreksiaan.

Albumi ei nimensä mukaisesti pursua eri värisävyjä, vaan sen teatraalinen ja imelä maku on niin vaaleanpunaista, että hattaraa pursuaa kuulijan korvista valtoimenaan. Dioraman jousisovitukset ovat kieltämättä huikeita, mutta sovitusten suuruus ei saa seuraa sävellyksistä. Albumin tunnelma on kylmä ja itsekeskeinen – ei suinkaan kaunis ja värikylläinen, minkä olisi kuvitellut tekijöiden tavoitteena olleen. Sitä paitsi albumin yksiulotteinen larger than life -ajattelu muuttuu aika pian itsetarkoitukselliseksi.

Silverchair on pohjimmiltaan edelleen se sama ahdistuneiden nuorten miesten harraste kuin Frogstomp -debyytillään – liki musikaaliskaaloihin kurkottava ilmaisu ei yhtyettä pue. Niin hyviä kuin albumin ainoat rock-biisit One Way Mule ja The Lever ovatkin, niin tyystiin väärässä kontekstissa ne ovat. Rockin soittamiseen ei kiintiöajattelu sovi.