Somasta löytyy potentiaalia moneen lähtöön. Yhtyeen kaksi aikaisempaa levyä ovat osoittaneet sen, että laulaja Vesa Aleksilla on kyky kirjoittaa kauniita ja vaivattoman kuuloisia lauluja. Kiinnostava kuriositeetti monille lienee se, että yhtyeen rumpalin tontilla pallin jakavat monitoimimies Olavi Uusivirta ja juontaja Heikki Paasonen.
Uudella levyllä Soma on tyylillisesti juurevampi kuin koskaan aikaisemmin – valitettavasti myös latteampi. Nimiraidalla lupaavasti käynnistyvä albumi takeltelee ikävästi jo alkumetreillä. Kosketus voisi olla Anna Erikssonin kappale, ei Baddingin, jota yhtye iskelmällisyydessään kaiketi tavoittelee. Populismilta haiskahtava Radio Suomi soi voisi olla editoituna tunnussävel, mutta hitiksi siitä tuskin on. Palominoon biisinikkari on puolestaan laatinut hölmönrohkeasti laulettavakseen sellaisen melodian, jota hän ei kykene luontevasti esittämään.
Onnistumisiakin levyllä on. Vaeltajasydän-, Alain Delon- ja Olen tuottanut surua -kappaleiden toteava ja pakottamaton melankolia toimii mainiosti. Luulenpa, että Vesa Aleksin itsensä tuottama kiekko olisi ennen kaikkea kaivannut ulkopuolista laadunvalvojaa. Epätasainen kokonaisuus kipuaa muutamien onnistumisten ansiosta juuri ja juuri plussan puolelle.