Toisaalla tässä lehdessä Jack White kertoo, kuinka kaikki The White Stripesin julkaisema musiikki on bluesia. Samalla perusteella voidaan väittää, että kaikki Spiritualizedin julkaisut ovat gospel-levyjä. Myös Sweet Heart Sweet Light -uutuus muistuttaa, että vaikea elämä on usein parempi kuin helppo.
Spiritualizedin musiikki ei ole muuttunut paljon 20 vuoden aikana. Enimmäkseen levyjen väliset erot näkyvät niiden toteutuksessa. Välillä Jason Pierce eli J Spaceman on suosinut valtavaa äänivallia, toisinaan rujompaa rocksoundia. Joskus on jäljelle jätetty vain hauras olennainen. Sweet Heart Sweet Light -levyä tehtiin pitkään ja tietenkin myös sen tunnistaa välittömästi Spiritualizedin musiikiksi. Konnoissöörit saattavat puhua Let It Come Downin (2001) juhlavasta ylevyydestä ja Amazing Gracen (2003) spontaanista rokkauksesta. Piercen rakastamaa freejazz-kuviointia kuullaan parin biisin lopuksi.
Spiritualizedin näkemykseltään vakaa musiikki on aina tuntunut ulkopuolisesta lainehdinnasta irralliselta. Myös levyjen tekstuaalinen viitekehys poikkeaa useimmista aikalaisista. Jason Piercen sanoituksia ovat vuosien mittaan innoittaneet muun muassa tyttöystävän siirtyminen Richard Ashcroftin kainaloon, huumeaddiktio, melkein hengen vienyt keuhkokuume ja alati kahden vaiheilla keikkuva suhde Jumalaan. Aiheita käsitellään häpeilemättä ja uhkarohkeasti heittäytyen. Albumin esitellyt, tuimalla The Velvet Underground -riffillä tamppaava Hey Jane huipentuu “Hey Jane, when you gonna die?” -mantraan ja sitä seuraava Little Girl alkaa “Sometimes I wish that I was dead” -toteamuksella.
Kaikesta huolimatta Spiritualizedin musiikki on ainutlaatuisen puhdistavaa ja nostattavaa, voimauttavaa pitäisi kai nykyään sanoa. Kun Jason Pierce pyytää uskomattoman kauniissa So Long You Pretty Thing -finaalissa Jumalan apua, tekee mieli halata kaikkia samassa huoneessa olevia ja vakuuttaa, että huomenna kaikki on paremmin.
