TINDERSTICKS: Can Our Love…

Tindersticks on jälleen ylösnoussut tuhansien murheellisten laulujen maasta. Yhtye tehnyt albumillisen musiikkia, jonka tahdissa ei ilakoida, tanssita tai pidetä kivaa vaan istutaan hiljaisessa huoneessa leuka väpättäen ja pyyhkäistään vaivihkaa silmäkulmaa.
Can Our Love… on musiikkia, joka ei kaipaa konserttisaleja vaan viihtyy pienissä tiloissa. Niin pientä klubin nurkkausta ei ole keksitty, etteikö Tindersticksin surun täyttämä gospel mahtuisi sinne. Tuekseen se tarvitsee vain yhden valkoista valoa lähettävän spotin, joka puhkoo reiän pimeyteen sekä osuu mikrofoniin ja laulajaan. Mikkiä puristavan käden sormien väliin on liimattu savuke, joka käryää jo ennestään harmaana vellovaan ilmaan.
Tämä on tunnelma, joka Tindersticksin viidenneltä studioalbumilta huokuu. Stuart Staplesin baritoni muistuttaa läheisesti rockin tunnetuimmista croonereista, Scott Walkerista, Leonard Cohenista ja Nick Cavesta. Laulussa on jotain niin maskuliinista, että se ruopii heteroseksuaalisellakin miehellä kylmiä väreitä irti selkärangasta. Levyn luonteva ja hätäilemätön tunnelma pysähdyttää. Laulut ovat kasvaneet jopa kahdeksan minuutin mittaisiksi eepoksiksi, sillä yhtye on vain mennyt studioon ja alkanut soittaa alakuloisuutta ulos.
Kevyesti rullaava piano, avohaavoja viiltävät viulut ja humiseva basso johdattavat kohti surun ruokkimaa hiljaista kuolemaa. Ja Staples kurjuuden kuninkaana laulaa ääni väristen kuin pelästynyt varpunen. Öisen sielukkaan tunnelman keskeyttävät vain pari kertaa sähkökitaran särkyvät rääkäisyt. "This dying slowly seems better than shooting myself", laulaa Staples ja on aivan oikeassa.