Brittiläisten alakulorokkareiden kahdeksas albumi alkaa komeasti. Nimibiisissä yhdistyvät Tindersticksin parhaat puolet savuisesta groovesta aavemaisen kauniiseen melodisuuteen. Hypnoottinen indierock lainaa särmiä jatsista ja bluesista, ja Stuart Staplesin matalataajuuksinen laulu värisee puhuttelevan surumielisesti.
Levy rauhoittuu välillä akustiseksi balladeeraukseksi, nostaa taas sykettä tummaksi yökerhorokiksi ja viipyilee elokuvallisen instrumentalismin maailmassa, mutta musiikin murheellinen perusvire pysyy tyylikeinoista riippumatta. Jopa hauska rakkauslaulu Peanuts on hauska melankolisimmalla mahdollisella tavalla. Jatkuva surumielisyys ei kuitenkaan masenna kuulijaa, yhtyeen lempeä laahustus tarjoaa sittenkin lohtua.
Äänikuva ja soittosuoritukset ovat jatkuvasti mukavan rosoisia, inhimillinen boogie pitää pompöösin paatoksellisuuden poissa. Musiikki hengittää silloinkin, kun sovitusapua tuovat erilaiset jouset, puhaltimet, perkussiot ja dramaattiset taustakuorot.
Falling Down A Mountain on levyllinen miellyttävää depressiota.
