TINDERSTICKS: Waiting For The Moon

Onko vakavasti otettavan pop-yhtyeen pakko uusiutua levystä toiseen? Onko aina keksittävä itsensä uudelleen? Kymmenen vuotta sitten esikoisalbuminsa julkaissut Tindersticks on selvästi päätynyt kielteiseen vastaukseen natustellessaan tätä monia poppareita riivaavaa kysymystä. Laulaja Stuart Staplesin johdolla orkesteri on luonut itselleen tutunoloisen ja kodikkaan maailman, jossa he pyörivät myös uusimmalla levyllään. Harvalla yhtyeellä on näin vahvaa ominaissoundia tai tavaramerkkityyliä, siksi tietyssä seisahtuneisuudessa on vinha ajatus.

Tindersticks linkittyy traagisten kaupunkiromantikkojen pitkään ketjuun 1800-luvun absinttirunohörhöjen, Scott Walkerin, Leonard Cohenin, Lou Reedin ja Nick Caven seuraksi. Öiset ja synkänpuoleiset kertomukset yhtye pukee ilmavaan kamaripop-kaapuun, jota varoen värillä terävöitetään parilla Velvet Underground -kirskahduksella. Konsepti on selkeä ja äärimmäisen toimiva. Waiting For The Moon alkaa jousilla silatulla hyytävän kauniilla balladilla ja päättyy toiseen samanmoiseen. Alkupisteen ja päätepysäkin välinen öinen matka kuljetaan hiipivän unenomaisessa tunnelmassa, jota on tuettu todella kauniilla tuotannolla. Staplesin vähäeleistä laulua ei haudata vaan sitä kannatellaan pianon, niukan kompin ja maukkaasti hyödynnetyn jousiston varassa.

Kappaleiden järjestyksessä on herkullista dramaturgiaa, jota yleisvireen pysähtyneisyys korostaa. Leikkaus liki-imelästä Sweet Memory -laulusta 4.48 Psychosis -kappaleen hypnoottisiin surinakitaroihin on todella maukas osoitus Tindersticksin osaamisesta. Waiting For The Moonin pateettisissa pikkutuntien melodraamoissa on tervettä aikuisuutta ja miehisyyttä. Kaikessa romanttisuudessaan Tindersticksin loihtima maailma on henkiseen teiniyteen juuttuneiden ulottumattomissa. Harvoin seisova ilma tuoksuu näin raikkaalta.