Newyorkilaisyhtyeen afropopia ja indiepopia yhdistelevästä debyytistä (Vampire Weekend, 2008) oli helppo pitää. Ilmestyessään sen näppärä musiikillinen fuusio kuulosti raikkaalta ja kekseliäältä, etenkin kun levy sisälsi muutaman todellisen killeribiisin. Kakkoslevy Contra (2010) oli askel kohti tavanomaisempaa ja tuotantovetoisempaa ilmaisua. Se jäi selvästi esikoisen taakse kappalemateriaalinsa puolesta, mutta saavutti Yhdysvalloissa Billboardin albumilistan ykköspaikan.
Helmikuussa ilmestyneen brittiläisen Q-lehden haastattelussa yhtyeen keulahahmo Ezra Koenig kuvasi tulevaa, kolmatta levyä tummemmaksi ja orgaanisemmaksi kuin edeltäjänsä, sekä viimeiseksi osaksi trilogiassa. Paljon harhaanjohtavampaa kuvausta hän ei olisi levystä voinut antaa.
Modern Vampires Of The Cityn kaikki soundit ovat äärimmäisen prosessoituja ja debyyttiä leimanneet afro-kitarat on korvattu monin paikoin syntetisaattoreilla. Jäljellä on enää tekopirteys ja hirveä yritys. Yhtye nyplää kolmea sointua yrittäen kuulostaa paikoin MGMT:ltä tai Animal Collectivelta, mutta ideat loppuvat kesken.
Kiinnostavia soundeja, toimivia luuppeja ja sovitusideoita on saatu talteen, mutta ei montakaan kunnollista kappaletta. Toisteiset, lapsenlaulumaiset rallatukset alkavat ottaa nopeasti kupoliin, etenkin kun niiden groove tyssähtää pikkusieväksi näperrykseksi.
Ensisingle Diane Youngin viehätys piilee sen rupisissa rumpufilleissä ja Koenigin efekteillä moukaroidussa Elvis-imitaatiossa. Kyllä yhtye sillä varmaan farkkumainokseen pääsee.
