Enpä muista milloin viimeksi joku levy sai minut näin hyvälle tuulelle. Jonnekin Central Parkin uumeniin lienee kätkeytynyt pieni afrikkalainen heimo, jonka kanssa Vampire Weekendin nuoret jannut ovat käyneet jamittelemassa. Yhtye on imenyt sisäänsä afrikkalaisesta musiikista niin kirkassoundiset kitaramelodiat kuin polveilevat tahtilajitkin, mutta ei kuitenkaan äidinmaidossa saatua musikaalisuutta ja tarkkaa rytmitajua. Lopputuloksena on vilpitön ja hurmaavasti horjuva yritys naittaa ikivanhan musiikkiperinteen perusaineksia länsimaiseen indie-estetiikkaan.
Reseptissä on paljon samaa kuin Talking Headsilla tai The Policella (laulaja Ezra Koenig kailottaakin samaan tapaan kuin silloinen Sting), mutta lisänä on nykybändeille tyypillistä introverttia nörttiyttä. Tältä voisi kuulostaa kellaribändiversio Paul Simonista.
Vampire Weekendin osakseen saaman blogihypetyksen ymmärtää, sillä bändistä on todella helppo innostua. Musiikki ei niinkään saa rapsuttamaan partaa hämmästyksestä, mutta kaupungilla kuulokkeilla kuunnellessa se aiheuttaa nolostuttavan keinuvaa askellusta. Paras esimerkki on omituista ”Feels so unnatural/Like Peter Gabriel too” -riviä toistava Cape Cod Kwassa Kwassa, jonka pomppivaa bongorytmiä ei voi kuunnella paikallaan.
Parasta levyssä on se, että epätyypillisistä viittauksistaan huolimatta sitä on yksinkertaisesti hauska pyörittää kerta toisensa jälkeen. Se vetää puoleensa ja sen parissa viihtyy. Eikä levy käy tylsäksi silloinkaan, kun se on Postal Servicen tapaan tanssittavan I Stand Correctedin tai Arcade Firen mieleen tuovan Walcottin kohdalla ”vain” angloamerikkalaista indiepoppia.
Mitähän Vampire Weekendin pojat ovat syöttäneet jousisoittajille? Kuunnelkaa vaikka M79-biisin hurmioituneesti viulullaan pyörteisiä kuvioita lurittelevaa muusikkoa ja kummastelkaa.
