Egotripin Knipi totesi Soundin (9/2008) haastattelussa, että hänelle Vampire Weekendin kappaleet ovat enemmän sovituksia kuin sävellyksiä. Traditionalistin näkemykset oli helppo tuomita konservatiivisiksi, kun koko maailman musiikkimedia rummutti tulokasyhtyeen nerokkuutta. On herkullista jälkiviisastella, että osansa hehkutukselle antoivat valkoisen miehen omatunto ja toisaalta uutuuden viehätys.
Afropoppia ei oltu aiemmin käsitelty yhtä näyttävästi nukkavierun ja epämaskuliinisen indiepopin kontekstissa. Resepti ei voinut epäonnistua. Yhtyeen nimeä kantavalta ensilevyltä (2008) aisti ansiokasta pyrkimystä aidosti tuoreeseen musiikilliseen fuusioon. Populaarin rytmi-ilottelun ohella yhtye osoitti viehtymystä ja näkemystä orkestroitua kamaripoppia kohtaan, jota vasten karu ja paljas ominaissoundi kuulosti sopivan rouhealta ja uskottavalta.
Totuus on, että Vampire Weekendiä olisi tuskin olemassa ilman Paul Simonin Graceland -levyä. Merkkiteos leimaa niin monia yhtyeen teoksia, että monien kappaleiden kohdalla voidaan puhua jopa pastisseista. Yhteyttä korostaa entisestään se, että Ezra Koenigin lauluääni ja -tyyli muistuttavat erehdyttävästi Paul Simonista.
Vampire Weekendin pelaaman postmodernin ruletin henkeen kuuluu ajatus ”keinotekoisesta” autenttisuudesta, ja niinpä yhtye viittasi ensilevyn teksteissään suoraan esimerkiksi Peter Gabrieliin ynnä muihin maailmanmusiikkiguruihin. Taktiikka toimisi, jos yhtyeellä olisi riittävästi omalaatuista substanssia. Contra-levy antaa kuitenkin viitteitä siitä, että Vampire Weekend toimii täydellisesti ideoina paperilla, mutta käytännön testissä yhtye joutuu usein vaikeuksiin.
Albumin avaava Horchata tiivistää pelin juonen. Paul Simonin rinnalle kaapin päälle on raijattu Wayne Coyne ja kumppanit. Indien ja afropopin keitoksessa ensin mainittu tarkoittaa usein silkkaa naivismia ja söpöilyä. Jälkimmäisestä yhtye on omaksunut riemukkaan rytmiikan lisäksi myös kolmisointuajattelun, joka asettaa raamit useimpien kappaleiden melodioille, mutta esimerkiksi Holidayn rallattelu kuulostaa ainoastaan tekopirteältä ja ulkokohtaiselta.
Yhtye onnistuu myös hukkaamaan monia afropopin olennaisuuksista. Hypnoottisuus ja ekstaattisuus ovat jossain läsnä, mutta ne ovat aina alisteisia diskojytälle ja turhille kuriositeeteille. Monet Contran kappaleet ovat aihion asteelle uuvahtavia kyhäelmiä, joiden koukut on ladattu synteettisiin sekvensseihin ja efekteihin. Vaikka vilskettä ja vilinää riittää, ei mitään tahdo jäädä mieleen.
Contralla ei ole yhtään debyyttilevyn Oxford Comman, M79:n tai Brynin kaltaista neronleimausta. U2:n Sunday Bloody Sundayn rumpurytmiikkaa lainaava Run ja hölmösti koheltava Cousins edustavat levyn terävintä kärkeä, mutta ne tuskin korottavat yhtyeen kurssia vakavasti otettavana yksikkönä. Contra on tuotannollisesti kiinnostava, harmiton ja mukava levy, mutta liian ponneton aiheuttaakseen samanlaista kutkutusta kuin edeltäjänsä.
