Kuudennella albumillaan Alicia Keys liittyy tämänvuotiseen mustan aatteen albumit -liikkeeseen kuten kollegansa D’Angelo, Solange, Kendrick Lamar ja Common. Tämä tiedostavien nuorten afroamerikkalaisten äkkinäinen kiinnostus politiikkaan sekä yhteiskunnan epäkohtiin ei liene sattumaa. Heren trendikkäät aiheet poukkoilevat sosiaalisista ongelmista meikittömyyteen (Keysin makeup-free -liike). Tarinankerrontaa vauhditetaan välispiikein, jotka välillä onnistuvat, välillä eivät. Totuuksia latelemassa on muiden muassa Nas.
Musiikillisesti albumi on klassista Aliciaa: tietenkin sinfonista r&b-pianosäestystä, ripaus gospelia sekä herkkiä balladeja. Mutta on siellä pari erinomaista Keysille kokeellista irtiottoakin: She Don’t Really Care_1 Luv on erinomainen Roy Ayers -kipale ja Girl Can’t Be Herself freesiä soundia Maybellinestä dub-rytmein. Radiohiteiksi pelkistyvä valtaosa jää omaperäisyyden puutteesta huolimatta soimaan korvissa, joten pop-tiedettä tässä täytyy olla takana.
Alicia on levyllä vahvasti läsnä fyysisesti, varsinkin voimakkaan lauluäänensä johdosta, mutta henkisesti hän jää edelleen etäiseksi ja aavistuksen poissaolevaksi, kaukaiseksi idoliksi tuhatpäisen yleisön takana.
