”Mieleni räjähti totaalisesti, enkä ole koskaan toipunut…” – Judas Priest -keulakuva haastattelussa

Judas Priestin laulaja Rob Halford on tunnetusti metallijumala – on ollut jo vuodesta 1980. Tuolloin ilmestyi Judas Priestin klassikkoalbumi British Steel, joka on monien mielestä eräs raskaan musiikin ehdottomista kulmakivistä. Ja Metal Gods on eräs pitkäsoiton definitiivisistä lausunnoista.

Kun metallijumala soitti Soundille, hänen kanssaan täytyi ensinnäkin puhua kollegoista. Sillä onhan niin, että metallijumala tuntee kaikki.

Ritchie Blackmore tekee kesällä paluun rockareenoille. Viimeinkin. Mitä ajattelet tästä?

– Se on todella, todella hienoa. Rakastin Ritchien soittoa Deep Purplen ja Rainbow’n riveissä yli kaiken jo 70-luvulla. Hän oli silloin todellinen kapinallinen, joka teki täsmälleen mitä halusi. Ritchien soittotekniikka, lavatoiminta, soundi… Hän oli liikkeellä vallankumouksen kanssa.

– Kunnioitan Blackmoren päätöstä tehdä urallaan mitä hän haluaa, mutta uskon silti hyvin monen ajattelevan niin kuin minä: onhan se fantastista kuulla Ritchien ottavan pitkästä aikaa sointuja sähköisestä kitarastaan. Ainakin minun maailmassani hän painii samassa liigassa Jimi Hendrixin, Eddie Van Halenin ja muutaman muun maestron kanssa.

Black Sabbath on kotoisin samoilta Birminghamin metallivalimoiden kulmilta kuin sinäkin. He aloittivat raskaan musiikin esiinmarssin hieman yli 46 vuotta sitten, mutta nyt yhtyeen aika on (mitä ilmeisimmin) koittanut. Miltä tämä tuntuu?

– No, meidän kaikkien pitää ymmärtää elämän realiteetit ja myöntää, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mielialani viilettää silti hyvin matalalla, kun ajattelen Black Sabbathin käsillä olevia viimeisiä aikoja. Herranen aika sentään: he ovat tämän syvästi rakastamani musiikityylin pioneereja. Ilman Black Sabbathia… No, en tiedä, missä olisin itsekään.

– Kaiken lisäksi Black Sabbath on edelleen hyvässä iskussa. Ozzy laulaa niin kuin Ozzy laulaa, Geezerin tyylikkyyttä ei voi kukaan kiistää ja Tonyn kitarointi on edelleen aivan huikeaa.

– Muistan edelleen kuin eilisen päivän, kun näin Black Sabbathin ensimmäisen kerran elävänä. Oli vuosi 1969 ja he soittivat savuisessa birminghamilaispubissa. En tietenkään ollut koskaan aikaisemmin kuullut mitään sellaista ja mieleni räjähti totaalisesti. En ole tainnut koskaan toipua siitä kokemuksesta (naurua).

Toimit Black Sabbathin laulajana kahden keikan ajan Kaliforniassa Costa Mesassa vuonna 1992.

– Jännittihän se aivan mielettömästi, mutta toisaalta se oli valtava kunnia. Onneksi biisit olivat minulle tuttuja, joten saatoin laulaa niin sanotusti selkärangasta!


Lemmylle on viime kuukausina nostettu maja jos toinenkin. Sinä olit paikalla myös Lemmyn muistotilaisuudessa Los Angelesissa tammikuussa ja tunsit miehen muutenkin läheisesti.

– Ensinnäkin, tuntuu edelleen hyvin oudolta ajatella, ettei Lemmy ole enää keskuudessamme. Toisaalta, hänen muistonsa, hänen persoonansa ja etenkin hänen musiikkinsa tulevat elämään ikuisesti. Toista Lemmyn kaltaista ei ole, eikä tule. Olen erittäin iloinen, että sain tuntea hänet monen vuosikymmenen ajan.

– Motörhead oli tietenkin täysin uskomaton bändi. He elivät täsmälleen niin kuin opettivat ja he tekivät asiat oman tahtonsa mukaan. Bisnesmiehet eivät koskaan sanelleet, millainen Motörheadin tulisi olla tai mitä heidän tulisi tehdä. Jos joku yritti niin hän lensi kaaressa pihalle – siis ihan konkreettisesti!

– Lemmyn muistotilaisuuden tunnelma oli aivan erityislaatuinen. Siellä huomasi käsin kosketeltavasti, miten paljon fanit ja kollegat rakastivat häntä.