Kun levyn aloitusraita Löysäläisen laulu lähtee ensi kertaa soimaan, niin säikähdän, että olen tullut hulluksi. Tämähän on The Cure! Ei siis mikään 80-lukulaishenkinen mukaelma, vaan ehtaa tavaraa, ihan Simon Gallup -bassoa myöten. Todellisuudessa Löysäläisen laulu paljastuu Olavi Uusivirran kolmannen levyn virstanpylvääksi, joka kuljettaa kuulijan entistä avaramman ja tunnelmallisemman Olavin orkesterin mukaan.
Muuallakin levyllä 80-luvun brittipop paistaa kieltämättä läpi. Aloitusbiisin lisäksi erityisen kuulaina soivat Sunnuntailapsi sekä Ukonlintu ja virvaliekki. Teksteissä ja musiikissa vilisee pieniä viitteitä moniin suuntiin, mutta ne on toteutettu taitavasti ja näkemyksellisesti – lopputulos on kuitenkin täysin omaa musiikkia, mistään viiterockista ei voida puhua.
Levyn tekijät ovat ottaneet 80-luvulta opikseen sen, mitä tyypilliset 2000-
luvun retroyhtyeet eivät ole, eli koskettavaa musiikkia tehtiin vuonna 1987 enemmän kuin vuonna 1981. Poukkoileva ja nykivä post-punk 70- ja 80-lukujen taitteessa keskittyi enemmän muotoon kuin sisältöön. Popmusiikilla on sisältöä silloin, kun se koskettaa, ja se vaatii poikkeuksetta kunnollisen sävellyksen ja sanoituksen lisäksi pakahtuvan sydämen.
Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle. Oireellista, mutta totta. Sävellyksissä huomio kiinnittyy soljuvuuden lisäksi oveliin bridge- ja väliosiin, joilla kappaleet saadaan hetkellisesti siirrettyä yllättäviin sfääreihin. Itsensä likoon panevana tulkitsijana Olavi on myös huomattavan laaja-alainen, olisivatko opinnot teatterikorkeakoulussa lisänneet skaalaa tulkintoihin, mietteliäs materiaali ei aina raivoa härkää kaipaa.
Uusivirran edellisellä levyllä (Me ei kuolla koskaan, 2005) oli kaksi todellista jymysingleä, mutta tältä levyllä tuskin kansankerroksia läpäiseviä hittejä irtoaa. Tämä elämänlangasta kudottu laulujen sarja on silti erittäin vakuuttava ja hieno selväjärkisyyden näyttö. Kyseenalaistaminen ja ulkopuolisuuden tunne nyky-yhteiskunnasta eivät järin hulluilta ajatuksilta tunnu.
Vaikka levyn nimi olisi kuinka tarkoituksellisesti valittu, niin se ei kuitenkaan vakuuta. Kun vähän yli kaksikymppiset poppia soittavat nöösipojat julistavat hulluuttaan, se on yhtä uhkaavaa kuin teinirokkareiden uhoaminen siitä, että he ovat juoppoja. Olavilla on näiden laulujen perusteella korkeintaan hullu sydän. Minä olen hullu ei ole hullu, vaan pikemminkin hyvin ehjä kokonaisuus, jonka kirkasotsaisuudesta poikkeavat ainoastaan nimibiisi ja single Salmisaaren Salome, joka tosin hauskalla tavalla kumartaa vanhaa Olavia ja kotimaista uutta aaltoa kohtaan.
