Koronan alussa Nits oli taas tulossa lempimaahansa Suomeen, mutta keikka peruuntui. Sitten peruuntui uudenkin päivämäärän keikka ja lopulta kolmaskin. Viimein Nits kuitenkin saapui, useammallekin Suomen-keikalle.
Tuntui luonnolliselta tehdä tästä täysin ainutlaatuisesta ja omasta mielestäni maailman parhaasta taidepopyhtyeestä pitkästä aikaa juttu. Ensimmäiseni tein Work-albumin (1981) tienoilla. Sittemmin Nits on käynyt Suomessa lukuisia kertoja, ja olemme tehneet useita juttuja. Tunnelma on aina kuin rakkaiden ystävien tapaamisessa.
Tällä kertaa aikataulu oli tiukka, koska bändi saapui Tampereelle G Livelabin -keikalle suoraan Helsingistä, ja heti seuraavana aamuna laulaja-kitaristi-lauluntekijä Henk Hofstede lähti jo Espanjaan tytärtään tapaamaan. Haastattelu Henkin kanssa tehtiin G Livelabin alakerrassa iltapäivällä.
Poikkeusaikoja kun tässä on eletty, niin ensimmäinen kysymys oli se pakollinen. Miten korona-aika sinulta sujui, psykologisesti ja ihan käytännössä, kysyn Henkiltä, joka tapansa mukaan on pukeutunut käytössä kuluneeseen pukuun.
— Pakko myöntää, että oikein miellyttävästi. Nautin siitä, että mulla kerrankin oli aikaa. Hyödynsin sitä tietysti rentoutumalla, mutta myös käymällä läpi valtavat video-arkistoni. Digitoin tajuttoman määrän VHS:iä ja muitakin formaatteja bändin keikoista, tv-esiintymisistä ja vaikka mistä. Se oli melkoisen nostalginen kokemus: ”Ahaa, Pariisi 1984! Wau!”
Saitko uusia lauluideoita vanhoja juttuja katsellessasi?
— En oikeastaan. Kyllä se oli enemmän matka bändin pitkään historiaan (Nits perustettiin 1974). Toisaalta teen tavallaan jatkuvasti biisejä, laittelen ideoita muistiin sitä mukaa kun niitä tulee. Mutta ei se videoiden läpikäynti varsinaisesti mitään laukaissut. Sellainen bonus siinä kyllä oli, että sain pelastettua kaiken sen materiaalin siltä tulipalolta, Henk kertoo.
Hän viittaa toukokuiseen katastrofiin, missä Nitsin 80-luvun alusta asti jatkuvassa käytössä ollut treenikämppästudio Werf Amsterdamissa paloi maan tasalle.
Palon syytä ei varmasti tiedetä, mutta vahingot olivat joka tapauksessa massiiviset ja järkyttävät, vaikka yhtye saikin rahallista korvausta vakuutuksesta.
— Werf oli bändin koti, erittäin rakas meille. Tunne palon jälkeen oli vähän niin kuin olisi menettänyt jonkun rakkaan ihmisen. Ei nyt yhtä paha, mutta kuitenkin. Siinä meni valtava määrä laitteistoa ja instrumentteja, biisien demoja ja vaikka mitä. Luojan kiitos Robert Jan (Stips, Nitsin kosketinsoittaja) oli roudannut kaikki kamansa kotiin, koska meillä ei ollut treenejä tiedossa. Siinä säästyi se mittaamaton vuosikymmenten aikana Robert Janille kertynyt soundi- ja samplepaletti, jota käytetään koko ajan keikoilla ja levyillä. Myös minun vanha punainen kitarani säästyi, koska se oli minulla kotona, Henk tilittää ja jatkaa:
— Kaiken lisäksi viranomaiset sulkivat paikan palon jälkeen moneksi päiväksi asbestivaaran takia, emmekä me voineet mennä sinne tutkimaan, oliko jotain säilynyt. Jotkut muut ihmiset sen sijaan menivät sinne ja varastivat kaiken käyttökelpoisen, esimerkiksi minun toisen kitarani, joka oli jotenkin säilynyt laukussaan ilmeisesti ehjänä. Varkaat olivat purkaneet ihan kaiken mahdollisen kuparia etsiessään. Vahvistimista oli jäljellä pelkät kuoret.
— Kyllä se oli rankkaa. Jokainen meistä nukkui muutaman yön tosi huonosti ja herätessä alkoi heti funtsia, mitä kaikkea oli menettänyt. Esimerkiksi Robilta (Kloet) meni koko hänen ainutlaatuinen rumpusettinsä. Häneltä vei tosi pitkään ennen kuin hän sai kerättyä sellaisen, mihin oli tyytyväinen. Minäkin hain pitkään sopivaa kitaraa, mutta nyt meillä alkaa olla kamat kasassa ja nautitaan kovasti, kun päästään rundaamaan ja soittamaan.
Teillähän on käsittääkseni kokonainen uusi albumi (syyskuun lopussa ilmestynyt Neon) jo valmiina.
— Joo, se tehtiin juuri ennen koronaa. Se on ehkä entistäkin enemmän laulu- ja melodiapainotteinen, vaikka on siinä tietysti abstraktejakin jaksoja. Luojan kiitos levy valmistui ennen sitä tulipaloa, koska se päättää eräänlaisen trilogian. Minulle Angst (2017), Knot (2019) ja Neon ovat erittäin läheisessä suhteessa toisiinsa ja etenkin Werfiin, sen turvalliseen kodikkuuteen, joka haihtui kirjaimellisesti savuna ilmaan. Nämä levyt sisältävät entistä enemmän improvisaatiota. Me menimme studioon lähes tyhjin käsin ja loimme musiikin siellä. Se oli mahtavaa, mutta en tiedä, voimmeko jatkaa sillä linjalla enää, kun Werf on mennyttä eikä meillä ole vastaavaa turvapaikkaa. Me haemme koko ajan uutta treenitilaa, mutta sellaisen löytäminen Amsterdamissa on järjettömän haastavaa. Siellä ei vain ole tilaa.
Niinpä. Eräs tuttuni joutui juuri perumaan puolen vuoden opiskelujakson siellä koska ei millään saanut asuntoa.
— Tilanne on karmea. Jos jostain syystä menetät asuntosi, niin todennäköisesti et saa uutta tilalle. Meidänkin täytyy ehkä ruveta tekemään levyjä useissa eri paikoissa. Eräs ranskalainen ystäväni, Richard Ober, joka ennen kirjoitti ranskalaiseen avantgarde-lehteen, johtaa nykyään Lyonin oopperaa. Richard on pitkäaikainen Nits-fani ja todella eläytyi meidän tilanteeseemme. Ooppera ei ole käytössä kesäisin, joten Richard tarjosi sitä meidän käyttöömme. Tänä kesänä emme vielä menneet sinne, mutta tarjous on kuulemma voimassa joka kesä.
Yksi mahdollisuus on, että tulisitte Suomeen. Tehän viihdytte täällä ja täältä varmaan löytyisi teille hyvä paikka.
— Ei ollenkaan mahdoton ajatus, Henk sanoo ehdotustani vakavasti makustellen. — Minähän teinkin äänityksiä monta vuotta sitten Simon Howen albumille Suomenlinnassa, niissä oli mukana Värttinäkin. Onhan siinä hyviäkin puolia, että joudumme toimimaan uusissa ympäristöissä.
Nimenomaan. Jos jatkatte sitä improvisaatiopitoista linjaanne, niin uusi paikka saattaa johdatella improvisointinne ihan uusille urille ja sehän on pelkästään hienoa. Kuuntelin eilen illalla Knotin läpi ja pidin kovasti. Se yllätti, ettei siinä ollut kitaraa juuri nimeksikään. Se oli hyvin kosketinvetoinen, erityisesti diggailin Robert Janin Mellotron-soundeja.
— Ne eivät ole Robert Janin, vaan, öhöm, minun. Soitin Mellotronia ja vähän muitakin koskettimia. Minä vähän niin kuin unohdin koko kitaran. Mellotronin sointi on niin ainutlaatuinen ja tuo minulle aina mieleen varhaiset progebändit ja hienoja klassikkobiisejä (Manfred Mannin) Haa Haa Said The Clownista (Beatlesin) Strawberry Fieldsiin.
Levyllä on joitakin biisejä, joissa perkaat enemmän tai vähemmän varhaishistoriaasi.
— Joo. Joku ranskalaiskriitikko sanoikin, että koko albumi käsittelee luopumista vanhemmistani ja lapsuudestani. On siinä vähän perääkin. Esimerkiksi Concrete House kertoo kirjaimellisesti siitä, kun meidän täytyi tyhjentää lapsuudenkotini, jonka isä rakensi 1968. Revin äitini laittamaa kokolattiamattoa irti ja löysin sen alta puurakenteisiin melkein kiinni syöpyneen tulitikun. Tavallaan pikkujuttu, mutta se oli minulle syvä kokemus. Tajusin, että se oli tipahtanut siihen 50 vuotta sitten isältäni rakennushommissa, kun hän aina poltti tupakkaa, Caballeroseja. Sain ihan konkreettisen yhteyden 1975 kuolleeseen isääni kaikkien näiden vuosien jälkeen, Henk muistelee päätään pudistellen.
— Nyt me soitetaan sitä biisiä keikoilla, tänäkin iltana. Helsingissä joku fani lähetti viestin, että laulu oli koskettanut syvästi, koska hän on juuri parhaillaan ihan samassa tilanteessa.
Nyt ollaan musiikin koskettavuuden ytimessä. Olen lukemattomia kertoja elämäni aikana hämmästellyt ja ihastellut sitä, että joku ihminen toisessa maassa ja kulttuurissa käsittelee laulussaan asiaa, jonka olen itsekin kokenut tai jota olen juuri kokemassa. Parhaimmillaan biisintekijä esittää jonkin ratkaisevan oivalluksen tilanteesta, ja sehän koliseekin sitten todella lujaa, kun tajuaa, että juuri noinhan asia on. Ne ovat syvästi inhimillisiä juttuja ja ylittävät sekunnissa kaikenlaisia kulttuurisia rajoja. Se on kuin taikuutta.
— Sitähän se on, vaikka se on samalla niin yksinkertaista. Concrete House esimerkiksi kuvaa ihan kirjaimellisesti kokemaani tilannetta, en lähesty aihetta erityisen filosofisesti. Pikemminkin käytännön kautta.
Siitä päästään nostalgiaan. Tuollaisissa kappaleissa on luonnollista nostalgiaa, jossa ei ole mitään pateettista. Se on vääjäämätöntä elämänkulkua. Sitten on bändejä, jotka vetävät keikoilla vain vanhoja biisejään ja hehkuttaa ”Miten kovia me joskus oltiin.” Se on aivan eri asia.
— Ehdottomasti! Tiedän täysin mitä ajat takaa. Me oltiin juuri yksillä 80’s-festareilla ja arvosteluissa sanottiin, että ”Nits oli festivaalin iloinen yllätys, koska bändi on elossa tässä ja nyt eikä vain muistele menneitä.”
Siitä saatiin sykähdyttävä muistutus myöhemmin illalla, kun Nits taas kerran veti aivan huikean keikan.
Teksti: Jussi Niemi
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/22.