Sentencedin tyly tarina – Sami Lopakka kertoo suomimetallin suuruuden noususta ja tuhosta

Vesa Ranta

Sentencedin tarina päättyi 15 vuotta sitten, mutta bändin tuotanto puhuttelee juroja suomalaisia edelleen. KYPCK-yhtyeessä nykyään soittava ja kirjailijanakin kunnostautunut Sami Lopakka kertoo Soundissa 5/20, miten miehen nuoruusvuosien orkesteri kulki ryhdikkäästi omiin hautajaisiinsa.

Teksti: Timo Isoaho

Miten Sentencedin rivit alkoivat kasautua?

– Tutustuin Rannan Veskuun, josta tuli sittemmin Sentencedin rumpali. Vesku oli skenetyyppi, ja sillä oli death metal -bändien nauhoja ja pienlehtiä. Olin huuli pyöreänä, että mitä helevettiä, tässä zinessähän on Autopsyn haastis. Sitä alkoi tajuta, että pinnan alla on maailmanlaajuinen skene, josta juuri kukaan ei ole kuullut mitään. Että ainakaan meidän luokalla kukaan muu ei tiedä Obituarya.

– Muhoksella samanhenkiset tyypit löysi toisensa, ja Sentencedin kokoonpano alkoi hahmottua. Mun soittotaito oli edelleen noviisitasoa, mutta tiukan reenauksen myötä homma meni eteenpäin. Nälkä kasvo nopeasti, ja päätettiin mennä studioon.

Sentencedin ensimmäinen demo When Death Joins Us ilmestyi marraskuussa 1990. Sinä olit silloin viisitoistavuotias.

– Monesti on naurettu, miten kuutamolla me oltiin siellä Kemin Tico-Tico -studiolla. Oltiin jotenkin saatu nauhoitettua kaikki biisit, ja aateltiin lähteä helevettiin. Ahti (studion omistaja Ahti Kortelainen) tuumi siinä, että jätkät, nämä pitää vielä miksata. Siis mitä vitun ”miksata”?

Oltiin jotenkin saatu nauhoitettua kaikki biisit, ja aateltiin lähteä helevettiin. Ahti Kortelainen tuumi siinä, että jätkät, nämä pitää vielä miksata. Siis mitä vitun ”miksata”?
– Sami Lopakka

– Painatettiin viissataa kasettia. Osa lähetettiin omille suosikkibändeille pitkien kirjeiden kera. Näitä oli ainakin Blasphemy, Darkthrone, Vital Remains ja Sepultura. Kun kirjeitä alkoi sitten tippua joka puolelta maapalloa, niin siinä vaiheessa tuli ihmeellinen fiilis että helevetti, tämähän onnistui tämä homma. Kesällä 1991 tehtiin Rotting Ways to Misery -kakkosdemo, ja sen jälkeen ranskalainen Thrash Records tarjosi levytyssopparia. Ihan susihan se diili oli, mutta ihan sama: me oltaisi laitettu nimet vaikka paskaiseen vessapaperiin. Olihan se soppari järettömän kova juttu 16-vuotiaille sälleille.

Yhteistyö Thrash Recordsin kanssa päättyi Shadows of the Past -debyyttialbumin (1991) jälkeen, kun noususuhdanteessa ollut helsinkiläislafka Spinefarm Records tarjosi sopimusta. Kakkoslevynne North from Here ilmestyi 1. kesäkuuta 1993 – sopivasti suomalaista suvea viilentämään.

– Tavoite oli tosiaan se, että Northin pittää kuulostaa mahdollisimman kylmältä, ja siinä kyllä onnistuttiin. Levy lähti liikkeelle, kun Miika (Tenkula, Sentencedin pääasiallinen säveltäjä) tajusi Shadows of the Pastin jälkimainingeissa, että nyt pitää säveltää biisejä, jollasia ei tee kukaan muu. Jos eka levy oli vielä omien death metal -suosikkien apinoimista, niin Northilla löyty jo ihan oma tontti. Viimestään tässä vaiheessa me bändin sisälläkin havahuttiin, että Miika on varsin erityislaatunen biisinikkari.

Sinä otit Sentencedin pääasialli sen sanoitusvastuun hartioillesi, kun yhtyeen basisti-laulajana vuodesta 1991 toiminut Taneli Jarva poistui takavasemmalle.

­– Down-albumi (1996) oli tekovaiheessa, kun kokoonpano muuttu, ja Laihialan Ville tuli laulajaksi. Tane oli tehnyt suurimman osan edellisen Amok-levyn (1995) teksteistä ja yhtäkkiä se sanoittajan pesti putosikin mun syliin.

– Sain sitten Miikalta alustavia biisiaihioita, ja yritin kuunnella, että mitä ne melodiat mulle yrittää sanoa. Kynän päästä alkoi tipahdella juttuja ja kirjoitin niitä ylös yksi kerrallaan. Kun oltiin valmiita studioon, aloin katsoa kokonaisuutta… Että tässä on tämmöinen, tässä tämmöinen… Ei vittu, nämä kaikkihan kertoo itsensä tappamisesta! Räjähdin hallitsemattomaan nauruun. Että ei jumalauta, semmoinen teemalevy.

Sentencedin maine ”jurona suomalaisyhtyeenä” kiiri jo aikoinaan maailman ääriin asti. Eikä tämä maine ole muuttunut vuosikymmenien aikana miksikään.

– Tehtiin satoja tai tuhansia haastatteluja, eikä kertaakaan esitetty mittään, vaan oltiin tasan omia itsejämme. Olihan siellä toki niitä puhelinhaastiksia, joissa vastattiin yhellä tai kahella sanalla. Jollakin kierolla tavalla tämä kaikki ruokki bändin mainetta… Varsinkin ulkomaalaiset tajusivat, että nämähän on oikeasti tämmösiä, eikä nämä edes yritä myydä levyjä tai miellyttää.

– Ja sitten kun Sentencedin myöhemmät levyt julkaisseelta saksalaiselta Century Medialta tuli jotakin suunnitelmia, että millon tulee levy ja millon kiertue ja kenen kanssa, niin se tuntui vaan absurdilta. Omassa porukassa oltiin, että vittu mitä paskaa, kaikkeen sitä taas joutuu. Nämä ei ollu mitään tietoista imagon rakennusta, vaan me oltiin vaan muhoslaisia ja oululaisia jätkiä, joitten touhu vaan oli semmoista.

Kiertueet ne vasta paskaa olivatkin.

– No, ekan kiertueen alkupuolella oli hetken hauskaa… Oltiin sillon parikymppisiä sällejä jossakin Italiassa ja Ranskassa, ja nyrkit heilu komeasti lavan edessä. Oli juhlat joka ilta, ilmasta viinaa joka ilta helevetisti. Mutta aika nopeasti se ajatus muuttui, ja kiertuebussi alkoi tuntua jonkunlaiselta liikkuvalta selliltä… Sitä alkoi väkisinkin miettiä, että eihän tämmöisessä touhussa ole mitään järkeä, eikä ihminen voi yksinkertaisesti elää näin.

– Ja kun yhtä meistä alko tosissaan vituttaa, niin muut reagoi siihen, eikä todellakaan kannustavasti. Kaikkia alkoi ahistaa ja masentaa. Se johti siihen, että joku alko ryypätä kahta kauheammin, kun taas toinen makasi bussissa omassa punkassaan kaiken joutoajan. Se oli selvää, että kaikki odotti vaan kiertueen loppumista.

Kävittekö te ikinä porukalla katsomassa vaikkapa nähtävyyksiä?

Muutaman viikon mittasilla kiertueilla otettiin ehkä puolenkymmentä kertaa itseä niskasta, että käydään vaikka Eiffelin tornilla, jos se vähän piristäsi. Sitten kun päästiin sinne niin oltiin, että vittu tämmöinen ranskalainen romuläjä.

– Muutaman viikon mittasilla kiertueilla otettiin ehkä puolenkymmentä kertaa itseä niskasta, että nyt mennään katsomaan jotakin. Että käydään vaikka Eiffelin tornilla, jos se vähän piristäsi. Sitten kun päästiin sinne niin oltiin, että vittu tämmöinen ranskalainen romuläjä. Että mennään takasin bussiin mököttämään, ei tästä tule mitään.

– On ollu mielenkiintosta reissata myöhemmin oman perheen kans. On päätetty mennä vaikka just Pariisiin tai Roomaan, ja ne onkin ollu mahtavia paikkoja. On sitä tullu joskus mietittyä niitä bändireissuja, että kuinka saatanan sumussa sitä oli. Tarkoitan henkisesti sumussa, kun ei me kuitenkaan oltu humalassa tai rapulassa koko ajan. Sentencedin maine voi olla mitä on, mutta totuus on se, että loppujen lopuksi me kustiin hyvin harvoja keikkoja kännin takia.

Milloin Sentencedin lopettamisen siemenet kylvettiin?

– Kesällä 2004 homma oli jo varsin tulehtuneella tasolla. Oltiin Ilosaaren päälavalla, ku Ville yhtäkkiä tiputti mikin kesken biisin ja suksi helevettiin. Soitettiin biisi loppuun, ja lähettiin sitten itekin pois lavalta. Se keikka oli siinä. Sain Villen kiinni seuraavana päivänä, eikä se puhelu ollu kovin rennon kuuloista porinaa. Kaikkien ajatus oli sillon, että se oli siinä, ei tätä pelleilyä jaksa enää kukaan.

– Meni joku viikko ja tuumin, että ei tätä bändiä voi lopettaa näin paskaisesti. Että tehtäisiin vielä yksi levy. Ja soitetaan muutamia valikoituja keikkoja. Päästiin lopulta yhteisymmärrykseen. The Funeral Album julkaistiin keväällä 2005.

Jäähyväiskiertueen konsertit alkoivat väkevästi, kun te kannoitte ruumisarkun keskelle lavaa ennen soittohommien alkamista.

– Mentiin ennen keikkoja kysymään oululaiselta alan yrittäjältä, että missä hinnoissa arkut pyörii. Ai jaa, onpa kalliita, oisko mittään halavempia? Joo, tuolla kellarissa on käytettyjä, ne on edukkaita. Me ostettiin lopulta kolome vähänkäytettyä arkkua. Yhtä oli masinoitu ruumiin kuljettamiseen Belgiasta. Arkkuun oli matkalla valunu kaikenlaisia nesteitä ja käry oli aikamoinen, mutta kyllä me itekin maattiin siinä arkussa finaalireissulla. Ihan kokeilumielessä, että ennen pitkää meillä kaikilla on tämäkin reissu eessä.

Millaisia muistikuvia on päällimmäisenä, kun palautat mieleen Sentencedin viimeisen konsertin Oulun Teatrialla lokakuun alussa 2005?

– Kun keikka päätty, menin lavarakenteiden alle ja olin siellä ehkä vartin. Itku siinä tuli. Olihan se haikeaa, mutta päällimmäisenä oli silti hieno tunne, että me onnistuttiin ja saatiin tää bändi helevetin hienosti hautaan. Jo seuraavina päivinä mielen valtasi vahvistava tunne, että se pätkä oli siinä, nyt voi tehdä jotakin muuta.

– Onhan meille lopettamisen jälkeen tarjottu esiintymisistä isojakin summia, mutta Sentenced ei tule takaisin vaikka kävis mitä. Kun jotakin päätetään, niin siinä pitää olla jämäkkyyttä ja lopullisuutta, eikä nämä hommat ole myytävissä millään hinnalla. Ei, vaikka joskus myöhemmin tulis olo, että päätös on väärä. Totta kai sellainen on tavallaan hölmöä, mutta se on silti paljon arvokkaampaa kuin omien periaatteitten myyminen. Silläkään ei lopulta ole mitään vaikutusta tähän, että Miika tippui rivistä matkan varrella. Me ei todellakaan tehtäs comebackia, vaikka mies ois hengissäkin.

Niin, läheinen ystäväsi ja Sentencedin musiikin sielu Miika Tenkula menehtyi synnynnäisen sydänvian aiheuttamaan kohtaukseen talvella 2009. Kuinka iso yllätys kuolema oli?

– En mää osannu pelätä sitä yhtään. Toki Miika juopotteli joskus räväkästi, mutta ei se mikkään spurgu ollu, ja tuolla pitkin katuja kuitenkin painaa menemään seittemänkymppisiä puliukkoja. Se sydänvika Temelän vei.

– Miikan kuolema oli ihan hirveä juttu. En meinannu uskoa sitä todeksi ainakaan pariin päivään. Sitä vaan ootti Temelältä uutta tekstiviestiä, mutta sitä ei sitten koskaan tullu. Pari viikkoa myöhemmin oltiin hautaamassa kaveria, kannettiin arkku alttarille ja laskettiin se kuoppaan. Se oli helevetin paha paikka.

Lue koko haastattelu Soundista 5/2020.
Katso alta bonuksena Oulun kaupunginkirjaston tekemä tuore videohaastattelu: