”Teemu Pukki on mahtava!” – The Darknessin Justin Hawkins ymmärtää suomifutiksen päälle

The Darknessin Justin Hawkins kesällä 2017 lämmittelemässä yleisöä Guns 'N Rosesille.
Sami Lommi

Timo Isoaho pääsi haastattelemaan The Darknessin muusikoita viime kesänä ennen Qstockin-keikkaa. Yhtyeen uusi albumi Motorheart julkaistiin hiljattain, joten nyt on sopiva hetki tuoda juttutuokion anti esille.

Brittiläisen The Darknessin nelikko – laulaja-kitaristi Justin Hawkins, kitaristi Dan Hawkins, basisti Frankie Poullain ja rumpali Rufus Tiger Taylor – on juuri istahtanut oululaisen kahvilan pöytään.

Muutaman tunnin kuluttua on luvassa keikka Qstock-festivaalilla, ja yhtyeen kollektiivinen tunnelma tuntuu olevan korkealla – kahdestakin syystä. Ensinnäkin, Qstockin-keikka on The Darknessille vasta kolmas esiintyminen noin puolentoista vuoden aikana.

– Tämä on jo klisee, mutta jos joku olisi väittänyt alkutalvesta 2020, että keikkailusta tulee pian lähes mahdotonta, en olisi uskonut, naurahtaa Justin.

– The Darkness elää esiintymisistä, ja voin vakuuttaa sydämestäni, että tämä Oulun-keikka tuo suurta iloa elämääni!

Toiseksi: jos The Darknessilla ei ole juuri ollut keikkoja, niin eivätpä ole yhtyeen jäsenet nähneet toisiaan liiemmin muutenkaan. Nauru raikuu eikä jälleennäkemisen riemua tarvitse teeskennellä.

– Justin asuu Sveitsissä, emmekä ole nähneet toisiamme kasvotusten paljonkaan. Tuntuu hienolta olla samassa paikassa koko porukan kanssa, Dan sanoo.

Otetaan siitä aasinsilta: millaista oli valmistella korona-aikana juuri julkaistua Motorheart-albumia?

– Takavuosina kasasimme biisit treenikämpällä koko yhtyeen voimin. Nyt työskentelimme luonnollisesti etänä, eli lähetimme ideoita toisillemme ja kehittelimme aihioita sitten eteenpäin. Täytyy silti sanoa, ettei etätyöskentely ollut niin hirveää kuin etukäteen ajattelin, miettii Justin.

– Jos käytän jalkapallotermejä, niin me bändin englantilaiset jäsenet muodostimme keskikentän kolmion. Rakensimme peliä kappaletta – oman aikamme, ja lähetimme sitten namupasseja Justinille. Hän viimeisteli hyökkäykset pistämällä pallot reppuun, nauraa Dan.

Jalkapallosta ja hyökkääjistä puheen ollen: ainakin osa teistä on Norwich Cityn kannattajia. Mitä mieltä olette Teemu Pukista?

– Oh, Tiimu Puki… No, hän tuli seuraan ilmaiseksi. Tämän täytyy olla Valioliigan historian onnistuneimpia siirtoja. Teemu on mahtava, sanoo Justin.

Palataanpa sitten Motorheartin äärelle… Näinä aikoina tuntuu erityisen virkistävältä törmätä rocklevyyn, joka tuntuu unohtaneen ympäröivän maailman. Rehvakkaasti, energisesti ja tarttuvasti rokkaava Motorheart ei anna mitään merkkejä siitä, että levy on syntynyt maailmanlaajuisen sulkutilan aikana.

– Mahtavaa! The Darknessin täytyy tehdä myös näinä aikoina sitä mitä me olemme aina tehneet: viihdyttäneet ihmisiä, hymyilee Justin.

Millainen tarina liittyy albumin nimeen?

– Nimibiisi kertoo monia ihmissuhteita elämänsä aikana mokanneesta kaverista. Lopulta hän toteaa yrittämisen turhaksi ja aloittaa suhteen robotin – moottorisydämen kanssa, kertoo Justin.

– Frankiella oli osansa nimen ideoinnissa, sillä demovaiheessa hän huomautti kappaleen kuulostavan Motörheadin ja Heartin risteytykseltä, nyökkää Dan.

Käydäänpä sitten vielä takavuosissa. The Darknessin klassinen ensilevy Permission To Land ilmestyi vuonna 2003, joten albumin parikymppiset ovat lähellä. Ovatko juhlistukset jo suunnitteilla?

– En ole ajatellutkaan asiaa, huudahtaa Justin.

– Ehkä me tyydymme perinteiseen tapaan: julkaisemme levystä erikoispainoksen ja soitamme spesiaalikeikkoja. Katsotaan nyt.

Millaisia muistoja nousee mieleen niiltä ajoilta?

– Soitimme Glastonburyn jättifestareilla. Yhtye buukattiin ohjelmistoon niin myöhään, ettei meitä saatu mahdutettua varsinaiseen ohjelmistoon, ja jouduimme nousemaan lavalle jo aamukymmeneltä. Tästä huolimatta estradin eteen saapui ilahduttavan paljon porukkaa, muistelee Dan.

– Festareilla olleet kaverimme eivät sen sijaan vaivautuneet paikalle. He valittivat jälkikäteen, että Justinin laulu kuulosti karmealta kovassa krapulassa!

Laulaja kertoo vielä yhden muiston.

– Olimme Japanissa, ja ostin sieltä aikuiselle miehelle sopivan hopeanvärisen ”mikrofonipuvun”. Kun sitten lähdimme paluumatkalle, pistin puvun päälle lentokoneeseen. Muut bisnesluokan matkustajat katsoivat aika kummissaan… Hah hah!

Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/21.