Oma historiani bluesin kanssa on varmasti aika tyypillinen niille harvoille ikätovereilleni, jotka kyseisestä musiikista kiinnostuivat 1980-luvun puolessa välissä.
Jonkinlaisena alkuräjähdyksenä toimivat 1960-luvun brittikitaristit. Sitten matka jatkui Albert Collinsin Cold Snap -levystä ajalle tyypilliseen olkatoppausbluesiin, mistä malliesimerkiksi käy Robert Crayn Strong Persuader.
Jälkeenpäin katsottuna on kuva niin tympeä, että on kummallista, etten jättänyt koko hommaa siihen. Onneksi määrätietoinen Fennica Records -levykaupassa hengailu vei pidemmälle historian hämäriin, aikaan, jolloin bluesissa laulu oli kuningas ja hommassa oli huumoriakin.
Tarina kertoo, että Dave Van Ronk, Greenwich Villagen 1960-luvun folkbuumin suuri sankari, oli joskus soittanut Hoochie Coochie Manin itsensä Muddyn Watersin silmien edessä. Keikan jälkeen Muddy oli tullut tervehtimään ja tokaissut, että ihan hienosti vedit, mutta sen biisin on tarkoitus olla hauska. Huumoria. Itseironiaa.
Blues on usein hauskaa musiikkia. Se on tehty bailauksen, unohtamisen, dokaamisen ja naimisen taustamusaksi. Ja nauramisen. Kun brittiläiset kakarat alkoivat 1960-luvulla soittaa tätä aikuisten musiikkia, kaksi asiaa meni hiukan pieleen.
Ensinnäkään Britanniasta ei löytynyt genren peruskiven valaneisiin verrattuna riittävän kovia laulajia, joten painopiste siirtyi kitarasooloihin. Jos minulta kysytään, se on synnyttänyt ison määrän tylsää musiikkia. Samalla se on saanut aikaan Les Paulin kokoisen markkinaraon, jota täyttämään löytyy aina joku Gary Moore tai Joe Bonamassa.
Stevie Ray Vaughankin kuului samaan ryhmään. Miehellä oli hieno kitarasoundi ja mukavan roteva ote, mutta biisimateriaali oli heikkoa, eikä hän ollut kovin kummoinen laulaja.
Metsään mentiin siinäkin, että laulujen flirttaileva ja itseironinen meininki muuttui yksiulotteiseksi machoiluksi. Kun Hoochie Coochie Manin lyriikat laulaa tosissaan, on paljon menetetty.
1980-luvun puolessa välissä kuuntelin myös George Thorogoodia. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että Thorogood oli tajunnut tämän huumorijutun: Bad To The Bone, I Drink Alone… Ja kitarasoolotkin keskittyivät energiaan ja meteliin.
Yksi hienoimpia juttuja Fennicasta löytämiäni oli Hound Dog Taylor, mies joka lauloi siitä, kuinka hän halusi ostamansa peruukin takaisin, kun kalju nainen lemppasi hänet. Kulkekoon paljain päin!
Voimmekin tulla siihen loppupäätelmään, että Suomessa on ymmärretty yksi asia pahasti väärin. Täällä pidetään bluesia vakavana ja countrya huumorina. Oikeasti asia on päinvastoin. Blues on hauska ja country on vakava asia.
Parhaimmillaan ne tavoittelevat ihmisyyden ydintä.
ARTTU TOLONEN