… markkinäjärjestyksen kourissa.
Nike on pitkään pyrkinyt antamaan itsestään kuvan särmikkäänä yrityksenä. 90-luvulla firman mainoksissa sai ihmetellä William S. Burroughsin narinaa ja viime aikoina lenkkarimogulit ovat tilailleet treenitarkoituksiin käytettäviä ääniteoksia viime vuosina tapetilla olleilta, Bitchforkin hyväksyvän leiman saaneiltä tuottajilta. Tuottajat ovat tietenkin heti muistaneet kaikissa haastatteluissa ottaa henkistä etäisyyttä tapaukseen. Raha kelpasi ja sopimusehdot oli viilattu taiteilijalle suotuisaksi, mutta kumpikaan ei halua antaa kuvaa että ottaisi homman liian tosissaan. Naureskellaan vähän markkinointisedille kun mikään mene niiden kaaliin ei…
Oli asiasta mitä mieltä tahansa, pakkohan nämä teokset oli käytännössä testata. Sain hoidettuani käsiini LCD Soundsystemin 45:33:n ja Aesop Rockin All Dayn.
Ensimmäisen juoksukierroksen jälkeen tämä tuntui ylivoimaiselta voittajalta. Siinä missä LCD:n kappale luotti jumputukseen ja käytti muita elementtejä säästeliäästi, oli Aesop Rock kaivanut koko backpacker-värilittusettinsä repusta ja roiskinut oikein kunnolla. Jälki oli kerroksellista. Jossain päin äänimaisemaa tapahtui aina jotain uutta ja kutkuttavaa, vaikka perusbiitti olikin usein aika laiskanlaista perusfunkkausta. Totuus alkoi kuitenkin valjeta tokalla kerralla jossain puolen tunnin kohdilla, Suvilahden voimalan ohi juostessa. Jokin oli hiukan pielessä ja ADHD-pohjalta korvakäytävään vyörytettävä uuden informaation tulva sai ajan hidastumaan. Juuri puolen tunnin kohdalla tämä on aika ärsyttävää, koska silloin tekee muutenkin mieli lopettaa… Eikun shuffle-päälle.
LCD Soundsystem ei ensi kerralla tehnyt suurtakaan vaikutusta. Oli vaikea nähdä miten niin yksinkertaiselta kuulostava materiaali voisi mitenkään harhauttaa mielen käynnissä olevan toiminnan pohjimmiltaan absurdista ja tuskaisesta luonteesta. Musiikin pointti juostessa on juuri se. Sen täytyy saada aika kulkemaan nopeammin ja ajatukset pois siitä ikävästä tosiasiasta että sinä lenkkeilet, koska se ei ole hauskaa. Jossain vaiheessa ekaa rundia laitoin LCD:n pois ja siirryin shuffle-tilaan nauttimaan vaihtelevasta dieetistä Emperoria, Talk Talkia, vanhoja banjoralleja ja muuta vastaavaa. Tokalla kerralla kaikki meni jo paremmin. Juoksin kotoa Katajanokalle, sen päähän ja loppuun vielä paskamaisen mäen. LCD toimi mukavasti, huomaamattomasti. Lopussa, tilattuani hissin ja istuttuani rappusille odottamaan ja ihmettelemään mihin 44 minuuttia hävisivät, huomasin että hengitykseni kulki täysin samaan tahtiin kuin korvalapuista kuuluva rytmikäs humina josta teoksen viimeinen minuutti ja risat koostui. LCD Soundsystem sai kolme varttia tuntumaan puolelta tunnilta. Siitä kiitos.
Soittavatko Niken alihankkijat erilaisten aasialaisten diktatuurien taloudellisilla poikkeusalueilla työntekijöilleen näitä ralleja saadakseen työpäivän tuntumaan lyhyemmältä? Luupattuna voi kyllä alkaa ärsyttämään. Ehkä pitäisi tilata 12 tunnin ääniteoksia; sellaisia jotka noudattavat työpäivän hektistä rytmiä yhtä hyvin kuin James Murphy onnistui noudattamaan lenkin rytmiä. Se voisi saada 12 tuntia tuntumaan 11 ja elämän lentämään ohi kuin siivillä. Ja olisi hienoa lukea niitä väistöliikkeitä joita trendituottaja tekisi selitellessään projektiin ryhtymistään.
Itse käytän NB:n kenkiä.