Uuden vuosituhannen hienoimpia ilmiöitä Suomessa on ollut se, miten ennen korruptoimattomuudesta niin touhukkaasti itseään selkään taputellut kansakunta on päätynyt päivittelemään vähintäänkin harmaalle alueelle meneviä skandaaleja aika monella elämän osa-alueella. Kyllä se rehellisyys pidemmän päälle itselleen valehtelun voittaa.
Kulttuuri ei tältä säästy. Jos suoranaista korruptiota ei löydy, niin ainakin kriittisiä valuvikoja tukirakenteissa tai niiden soveltamisessa riittää. Ja jos niitä tökkii, niin pian joku ulvoo tuskasta. Saavutettujen etujen kasvattamiin rasvamakkaroihin tökkiminen sattuu!
Näin kävi kirjastoapurahojen kohdalla.
Tuoreen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kommentit järjestelmän uudistamisesta nostivat vanhojen kirjailijoiden niskakarvat pystyyn. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistun asiaa käsittelevän artikkelin dokumentoidut faktat voisi tiivistää näin: huomattavia määriä kirjastoapurahaa saavat kirjailijat, jotka ovat eläkeiässä ja joiden kirjoja ei kirjastoista lainata.
Toiseen merkittävään apurahan saajien joukkoon kuuluvat kovalla kuukausipalkalla mediayrityksissä tai kulttuurilaitoksissa työskentelevät. Kolmanteen kirjoillaan mukavasti tienaavat.
Kun nämä faktat esitettiin, mm. Claes Andersson (s. 1937) piti sitä Iltalehdelle antamassaan lausunnossa hyökkäyksenä suomalaisia kirjailijoita vastaan.
Kirjailija Outi Pakkanen (s. 1946) oli puolestaan sitä mieltä, että koska monet hänen kollegansa jo suunnittelevat elämänsä näiden apurahojen saamisen varaan, tulisi Arhinmäen ”miettiä” nuorille jotain muuta tukea.
Virallisesti kirjastoapuraha myönnetään kirjallisen työskentelyn turvaamiseen. Se ei ole lainauskorvaus tai jonkinlainen palkinto tehdystä työstä tai kirjallisista saavutuksista. Pakkanen voisi ”miettiä” sitä.
Apurahoja myöntävien lautakuntien jäsenet ovat kaikki yli 50-vuotiaita. Muun muassa näin kupataan tulevaisuuden suomalaista kulttuuria.
Aikana, jolloin voimme varmuudella sanoa, että kulttuurin tukemiseen käytettävissä oleva rahamäärä tulee kutistumaan, haluammeko oikeasti kaunokirjallisuuden kirjastoapurahojen menevän nuorten kirjailijoiden sijaan eläkeikäisille kaskukokoelmien tekijöille?
Tai valtion kulttuurilaitoksissa ja yksityisissä media-alan yrityksissä hyvää kuukausipalkkaa nauttiville alan ammattilaisille?
Kuten niin usein näissä maassamme esille tulevissa tapauksissa, tässäkin tarvitaan vain läpinäkyvyyttä ja oikeasti tehtäviensä tasalla olevia ihmisiä rahaa jakamaan.
ARTTU TOLONEN