22-Pistepirkon tärkeyttä suomalaiselle “vaihtoehtoiselle” musiikille ei voi ylikorostaa. Bändin ansiota on pitkälti, että maassamme oikeastaan ensimmäisen kerran ymmärrettiin, että kakkosluokan kopioiden sijaan on paljon tärkeämpää tuoda esiin omaa juttuaan, oli se kuinka kieroon kasvanutta tahansa. Pistepirkoista ei tullut oletetun kaltaista vientiveturia, mutta harvassa ovat ne maat, joiden asiantuntevista levykaupoista bändin tuotoksia ei löydy.
Keski-Euroopan suurissa kaupungeissa voi vastaan tulla jopa bändin koko katalogi, mikä kertoo bändin asemasta rajojemme ulkopuolella.
Jopa vanhan fanin on kuitenkin tunnustettava, että Pistepirkkojen viimeisen kymmenen vuoden seuraaminen on ollut tuskainen matka. Onnistumiset ovat olleet harvassa ja pääosin bändi on tuntunut polkevan samoja reittejä yhä heikommin varustuksin. Drops & Kicks (2005) sisälsi muutaman rautaisen näytteen yhtyeen osaamisesta, mutta muuten tarpominen on ollut aika tasapaksua. Jaksoin kuitenkin odottaa, että Lime Green Delorean toisi tarinaan edes jonkun uuden elementin, mutta toiveeksi jäi. Näitä horjuvia autotallin ja bluesin hajuisia keitoksia on kuultu jo aivan riittämiin. Kuunnelkaa vaikka parodiaa hipova So Much Snow ja tulkaa väittämään vastaan.
22-Pistepirkko on saanut menneiden urotekojensa takia paljon anteeksi – myös minulta. Lime Green Delorean on kuitenkin niin luotaan työntävä levy, että enää siihen ei pysty.
