Kun 22-Pistepirkko palaa vuosikymmenen mittaiselta levytystauolta, odotukset ovat luonnollisesti korkealla. Bändi on 2000-luvulla julkaissut verkkaiseen tahtiin peruslaadukkaita, tyylilleen uskollisia, mutta samalla yllätyksettömiä albumeja. Pirkkojen luonteeseen tuntuu kuuluvan krooninen itsekriittisyys. Luultavasti bändi lopulta tiedosti itsekin rajallisen kykynsä uusiutua.
Kun kolmikko siirtyi keräämään voimia määrittämättömäksi ajaksi, jäi Yarin kanssa työstetty levyprojekti kesken. Tauko venyi venymistään, mutta vanhaa ja uutta materiaalia on nyt viimein saatu hiottua albumin verran julkaistavaksi.
Uuden levyn merkittävyyttä ymmärtääkseen kannattaa palauttaa mieleen vuoden 2001 Rally Of Love. Se oli bändin uralla kahteen suuntaan viettänyt tienristeys. Aina ennen rosoinen yhtye teki siloteltua poppia.
Menneisyydestä on poimittu vain pirkkomainen asenne – se joka tuntuu hetken olleen kadoksissa.
Kääntöpuoleltaan Rally Of Love oli hieman haparoivaksi osoittautunut kokeilu, joka johti umpikujaan. Tyylirikon jälkeen bändi ei enää yrittänyt keksiä itseään uudelleen, vaan joutui veteraaniyhtyeille tyypilliseen ansaan: toistamaan kuviota, jossa aina uuden levyn myötä palataan niin sanotusti perusasioihin tai juurille. Se ei muutaman toiston jälkeen ole kovin kiinnostava lähtökohta uusille julkaisuille.
Kind Hearts Have A Run Run onnistuu, koska se ei yritä palata mihinkään, vaan enemmänkin pyyhkii pois 20 vuotta retroilun painolastia toimien kuin jatko-osa Rally Of Lovelle. Konerytmejä ja kliinistäkin äänimaisemaa soi taas vaihteeksi tyylipuhtaan garagen rinnalla uustrendikkäissä millenniumsävyissä, mutta popahtavuus ei ole enää pääkonsepti. Tilalla on vapaa assosiaatio ja luonnosmaisuus.
Toinen vertailukohta on aikoinaan löyhältä keräilyerältä kuulostanut, sittemmin mestarilliseksi osoittautunut Eleven (1998). Esimerkiksi avausraita 7 am saa tajuamaan, että kaikkien näiden vuosien mittaan Pirkoilta on jo oppinut kaipaamaan sellaista ilmestyessään löysäranteiselta tuntunutta renkutusta kuin Onion Soup oli. Snakecharmer, Freeway Of Yesterday ja Heatseeker muistuttavat bändin omaperäisestä suhteesta aikalaissoundeihin: jousisovitettua teknologiagrungea, Depeche Modea ja Primal Scream -krauttia.
Pöytää ei ole tavan vuoksi pyyhitty puhtaaksi, vaan bändi on plaseerannut itsensä täysin uuteen loosiin.
Summertime Motorsin brittipopahtava unenomaisuus tai minimalistinen Suicide-jurnutus Madness Of Speed ovat Big Lupun (1992) perintöä. Mukaan mahtuu pari lyhyttä vanhan koulun räminäpurkausta, jotka kuulostavat rouheammilta kuin mikään bändin autotalliveto vuosiin.
Kaikki referenssit aiempaan tuotantoon tuntuvat tässä yhteydessä turhalta nimenpudottelulta, koska Kind Hearts ei kuulosta edeltäjiltään, eikä yritäkään mitään sellaista. Menneisyydestä on poimittu vain pirkkomainen asenne – se joka tuntuu hetken olleen kadoksissa. Innoittuneiden hetkien kultahiput. Hetket, joissa jokin idea tuntuu tarpeeksi röyhkeältä toimiakseen täydellisesti.
Pöytää ei ole tavan vuoksi pyyhitty puhtaaksi, vaan bändi on plaseerannut itsensä täysin uuteen loosiin. Tuloksena on paras 22-Pistepirkko-levy kahteenkymmeneen vuoteen.