22-Pistepirkon vankkumattomana fanina minua harmittaa (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! -albumilta välittyvä päämäärättömyys ja osin jopa innottomuus. Paikoitellen tunnelma nousee toki hyviinkin lukemiin, varsinkin keskitempoisilla raidoilla ja balladeissa. Jälkimmäisestä sortista Lizard ja eritoten Smiley Are Not Enough tulevat kultakimpaleina esiin. Niissä on P-K Keräsen (kitara, laulu ja koskettimet) persoonan kautta kiteytyvää haurasta ja heittäytyvää sielukkuutta. Maagisesti kutsuva Angouleme 2036 olisi ollut levylle loistava avausbiisi.
Kolikon kääntöpuolena Espe Haverinen (rummut ja laulu) on solistisissa tehtävissä kuulohavaintoni mukaan peräti viidessä kappaleessa ja töksäytänkin nyt, että se on liikaa. Kakkosraita Crazy Meat toimii, mutta muualla epäsuhta vertailussa P-K:n laulamiin raitoihin on räikeä. Tämä ei tarkoita sitä, että Espen laulamat biisit itsessään olisivat sävellyksellisesti huonoja. Tulkitsijana hänellä ei vain ole välineitä tehdä omille teoksilleen oikeutta, ja varsinkin englannin kielen ääntämys särähtää korvaan.
Levyn on tuottanut ja käsittääkseni miksannutkin amerikkalainen alan mies nimeltä Kramer. Hänen soundipolitiikastaan todettakoon, että erityisesti basson variointiin säröllä on panostettu kiitettävästi. Hyvää on myös se, että vaikka studion keinoja käytetään hyväksi surutta esimerkiksi efektoinnin muodossa, tuntuu ohjenuorana olleen, että Pro Toolsilla ei aleta hieroa pohjista pois kaikkia pikku rosoja. Takavuosien yhtyeelle ominainen urkukin pilkahtaa tuttuna ja mieluisana takaumana ainakin Garbage Land -raidalla ja harmonia- sekä soolopuolella P-K:n kitarointi on tutusti omintakeista ja tarkoituksenmukaista kuultavaa.
22-Pistepirkkoa vaivannee monille pitkäikäisille instituutioille ominainen dilemma. Halutaan tehdä välillä muutakin ja tekemisen into kanavoituu henkilökohtaisiin tuotantoprojekteihin. Niitä P-K:lla, Espellä ja Asko Keräsellä (basso, koskettimet) onkin oman levy-yhtiön pyörittämisen ohella sen verran runsaasti, että toimivan pitkäsoiton sijaan (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! tuntuu hutaisemalla hoidetulta normilevyltä, jolla täkyjä heitellään vähän joka suunnalle.
Ehkä 22-Pistepirkolle ei jalona yksikkönä oikein sovi itsensä hajoittaminen nykyisessä määrin. Onko emoyhtye jäänyt liikaa sivuraiteelle?
