Aimee Mann teki muutamia täysosumabiisejä jo 80-luvulla ‘Til Tuesdayn johtohahmona. Soolodebyytti Whatever (1993) nosti hänet kertaheitolla lauluntekijöiden raskaaseen sarjaan.
Mannin pari edellistä studioalbumia, Lost In Space ja Forgotten Arm (2002 ja 2005) jäivät harmittavan valjuiksi tapauksiksi, ja viimevuotinen joululevy on lähinnä kuriositeetti. Onkin ilo todeta, että @#%&*! Smilersilla Mann on oma loistava itsensä, aivan Bachelor No. 2 -timantin (2000) tasolla. Vuosi 2008 on jo tuonut Gary Lourisin loisteliaan americana-tutkielman Vagabonds ja Elbow’n draamapopin mestariteoksen The Seldom Seen Kidin. @#%&*! Smilers on vastaava täysosuma puhdaslinjaisen popin saralla.
Ei sillä, että Smilers – kotoisasti vaikkapa V***n virnistelijät – helppo nakki olisi; palaset loksahtivat lopullisesti kohdalleen vasta puolenkymmenen kuuntelun jälkeen. Sitten 13 kappaletta voikin ottaa milloin tahansa tarkempaan syyniin, ja lopputulos on riemastuttava: fillerit hilluvat aivan toisilla albumeilla. Tekisi mieli julistaa Smilers täydelliseksi kesäalbumiksi, mutta se olisi vääryys, koska Mannin musiikki toimii vähintään seitsemänä vuodenaikana.
Sointi on muuttunut sen verran, että sähkökitarat ovat huilausvuorossa ja koskettimilla on entistä suurempi rooli. Jamie Edwards kiittää luottamuksesta ja käyttää soittimiaan monipuolisesti aina reteästi poppaavan Freewayn Cars-muistumista Medicine Wheelin kultavuosien Elton Johnilta tuttuun soinnutteluun ja 31 Todayn metkasti mouruavaan synaan.
Kullanarvoisia yksityiskohtiakin riittää joka käänteessä. Looking For Nothingissa parin minuutin kohdalla tulevat tarkoin valitut pianosoinnut ovat vähäeleisyydessään täydellisiä, Phoenixin jousisovitus hivelee ja Little Tornadossa – joka on kuin tunnari maailman surullisimpaan westerniin El Condor Pasa -muistumineen päivineen – vihellysapua antaa kirjailija Dave Eggers. Albumin päätteeksi Aimee duetoi Ballantinesin Sean Hayesin kanssa, jolla on äänessään samanlaista viehkoa viiripäävibraattoa kuin Marc Bolanilla ja Devendra Banhartilla.
Mannin tekstit ovat useimmiten sarkastisia ja/tai surullisia. Esimerkkinä käyköön 31 Today, jossa päähenkilö juhlii syntymäpäiväänsä häviäjän tähtien alla: ”Called some guy I knew/had a drink or two/and we fumbled as the day grew dark/I pretended that I felt a spark.” Kikka ei toki ole uusi, mutta Aimee Mannin musiikin täydellisyys ja sanoitusten epätäydellinen elämä sulautuvat uljaaksi kokonaisuudeksi.
