AIRBOURNE: Black Dog Barking

AIRBOURNE
Black Dog Barking
Roadrunner

Warrnamboolin musta koira haukkuu ja ulisee jälleen. Airbournen kolmas albumi on ihan tasan tarkkaan yhtä rajua, iskevää ja rosoista runttausta kuin aiemmat, hyvin adrenaliinipitoisella sydänverellä puhtiinsa pumpatut Runnin’ Wild (2007) ja No Guts, No Glory (2010) ovat. Black Dog Barking palauttaa yhtyeen itse asiassa kaikkein ensimmäisen omakustanne-ep:nsä Ready To Rock (2004) aikaan paiskaamalla heti alkuun nimikkohymnin pöytään. Airbourne on kaiken aikaa pelannut avoimin kortein AC/DC-yhtäläisyyksiensä kanssa, ja mikäpä olisi introvetoa rakastettavampi temaattinen ja ronskiriffeillä kromattu kliseenippu tosiasioiden tunnustamiseksi. Sen jälkeen voikin siirtyä muihin puheenaiheisiin ja hardrockin kovimman ytimen nautintoihin. Eikä tarvitse huolehtia siitä, että isoja yllätyksiä tulisi vastaan, ellei sitten työstön korkeaa tasoa tule hämmästeltyä.

Voima on Airbournen kanssa joka tasolla, sillä Joel O’Keeffen hyper-aktiivinen soolokitara tempaisee yhtyeen vähintään rykmentin teholla toimintaan. Hänen äänitorvensa karjuu ja ulvoo sammumattomalla kiimalla ja innolla, johon rintamatoverien on suorastaan pakko paiskata omat stemmansa ja komppipanoksensa vähintään samalla ankaralla vireellä. Väsymättömän melskeen liukuhihnalta ei ensin huomaakaan, kuinka suuresti suositeltavan luksustupla-version jatkeena on peräti kolme täysin tasavahvaa bonusbiisiä.

Jos mainion päätösraidan Party In The Penthouse jälkeen ei ole vielä saanut yliannostusta, kakkoslevyllä on Wacken Open Air 2011 -festarin soundboard-tallenne, jossa edellisten levyjen vetonaulat soivat selkeinä ja yleisöä yllyttävinä.