Levyarvio: Luu ja kuinka sitä kalutaan – Airbournen backbeat nakuttaa taas hien- ja kaljanhajuisena

Arvio julkaistu Soundissa 9/2019.
Kirjoittanut: Mape Ollila.

Arvio

Airbourne
Boneshaker
Spinefarm

Kuka uskoo, jos kerron, että Warrnamboolin raivotautinen boogiekone Airbourne on luonut nahkansa? Ei tarvitsekaan, sillä Boneshaker on samaa hien- ja bissenhajuista muutaman soinnun ja jämäkän backbeatin rockperinteen jatkumoa, johon pussieläinten maan parhaat orkesterit ovat planeettamme asujaimistoa varhaiselta 1970-luvulta saakka totuttaneet. Nyt Airbourne vain lähenee entisestään Bon Scottin ajan AC/DC:tä.

Boneshaker on kaikessa simppeliydessään siitä erikoinen jytälevy, että puolituntisesta kestosta huolimatta sen mainious aukeaa kokonaan vasta useamman kuuntelun jälkeen. Se ei kuitenkaan ole bändin tehokkain iskusarja, sillä tästä myllytyksestä puuttuvat maksankärkeen osuvat kohokoukut, joilla kuulija tippuu kerrasta kanveesiin. Roisisti AC/DC:n Given A Dog A Bonelta tuoksahtava Backseat Boogie on tämän erän osumista puhtain ja Burnout The Nitro taas voisi soida moottoriurheilumakasiineissa ympäri maailmaa ellei lyriikoissaan kehottaisi kilpailijoita pussaamaan pakoputkeaan… Se toki vähän voisi häiritä, että Rock’n’Roll For Lifen päälle voi laulaa mukana Let There Be Rockia… siis jos kukaan odottaisi Airbournelta omaperäisyyttä!

Lisää luettavaa