Vesikauhuisen boogien parhaimmistoa

Airbourne
Breakin' Outta Hell
Spinefarm

Viidenteen albumiinsa saakka ehtinyt Airbourne on – lyhyesti kuvaten – kuin amfetamiinipörinöissä soitettua AC/DC:tä. Optimaalisesti vinyylimittaisen Breakin’ Outta Hellin yksitoista ytimekästä kappaletta perustuvat pelkistyneesti muutamaan hassuun sointuun ja orjallisesti biitin taakse soittamiseen. Laulujen aihealueetkaan eivät lipsu olennaisesta sen enempää kuin bändin vesikauhuinen boogiekaan, vaan Airbourne todistaa että karskeilla australialaisrokkareillakin on tunteita – esimerkiksi sellaisia kuin jano ja panetus.

Toki, boogie hard rockia on maailma väärällään Bulletista Block Busteriin, mutta aidoimmat asiat tuntuvat edelleen tulevan Australiasta. Simppeli on onnistuessaan kaunista ja Breakin’ Outta Hell onkin yksi niistä liian harvinaisista levyistä, joilla moshpit käynnistyy vaikka yksin ollessa, ja välittömästi ensimmäisestä biisistä. Intensiivisyyden osalta kaasupedaali pysyy lattiassa ja bilepykälä silmässä koko lätyn keston. 40 minuuttia myöhemmin sitä kaipaisi ambulanssia, muttei kokovartalokrampiltaan pysty itse tilaamaan.