AIRBOURNE: No Guts. No Glory.

AIRBOURNE
No Guts. No Glory.
Roadrunner

Tällä levyllä kaikki on päin seiniä ja täsmällisesti kohdallaan. Kun Airbournen hardrock puretaan, palasista ei löydy ensimmäistäkään omaa tai alkuperäistä osaa. Kaikki on kuultua, kopsattua ja ikiaikaista, aivan kuin Runnin’ Wild -esikoisella (2007).

En ollut yksin ensin ihmetellessäni debyytin AC/DC-plagiointia ja kääntyessäni lopulta varauksetta Airbournen vapaasti hengittävän hardrockin pauloihin vähät välittäen tyylivarkauksista. No Guts. No Glory. jatkaa vanhaa kunnon keep it simple, stupid -metodia ja tekee sen vielä Runnin’ Wildia paremmin. Käytettyä, aivotonta ja ylempien halveksimaa, mutta samalla tarttuvaa, hullaannuttavaa ja lopulta pään sekoittavaa. Australia-nelikon kakkonen on täydellinen viikonloppulevy.

Kyse on asenteesta. Joillakin sitä on, jotkut saavat sen välittymään levyltä ja joidenkin, äärimmäisten harvojen, asenne pursuu läpi kaiuttimista, sinkoutuu pitkin lattiaa ja kiemurtelee ylös kehoa räjähtäen korvista sisään värejä näyttämään. Silloin ei ole väliä, ettei joka sekunti ole priimaa tai musiikin histo­riaa möyhivää.
Pienet rosoisuudet ja epätasaisuudet ovat suvantoja seuraavaa nyrkinheiluttajaa odotellessa. Airbourne nauhoitti No Guts. No Gloryn livenä sisään ja faniylistys Raise The Flagin sekä salamannopean It Ain’t Over Till It’s Overin hullua pumppausta kuunnellessa ratkaisua voi vain kiitellä.

Ensimmäistä kertaa kautta historian AC/DC lyödään sen omilla aseilla.

Airbourne on parasta, mitä punaniska-hardrockille on tapahtunut tällä vuosituhannella.