Jos ”taidehomoilu”-termille haetaan kiteytystä modernin metallin piiristä, brittiyhtye Akercockea ei kannata sivuuttaa. Herrasmiesliigana esittäytyvän satanistisen sekopääporukan lanseeraama hektinen sillisalaatti useampaa metallin alalajia ja löyhää progressiivisuutta kokoaa vivahteita vähän kaikkialta, mutta mitään kokonaista sillä ei ole tarjota. Siitä on mahdoton löytää tarttumapintaa ja se tuntuu liian itsetarkoitukselliselta ollakseen mitään muuta kuin itsetarkoituksellista.
Words That Go Unspoken ei tuo muutosta hyväksi havaittuun linjaan. Jokaiseen biisin on nivottu vähintään neljä eri musiikkityyliä ja laulutyyli on usein valittu selkeästi musiikkityylin mukaan, solistin vaihdellessa ulosantiaan sujuvasti erilaisista korinoista aneemiseen vinkumiseen. Levyllä on hetkensä, mutta yhdestäkään ei saa nauttia pitkään.
Akercockella tuntuu olevan periaatteena käyttää jokainen mieleen juolahtanut idea. Usein ”kokeilevammilla” artisteilla on edes jonkinlaista sovitustajua ja siksi he säästyvät pahimmalta ryöpytykseltä.