APHEX TWIN: Drukqs

Uransa 1991 ilmestyneen Analogue Bubblebath # 1:n myötä aloittanut Richard D. James osoittaa tällä hienolla tuplalevyllä, ettei hän ole mikään konemusiikin idiot savant, joka kykenee vain siihen yhteen ja samaan epileptiseltä kuulostavaan juttuun, ja joka tarvitsee musiikkinsa puskuriksi Chris Cunninghamin oivaltavia sekä karmivia videoita. Paremmin Aphex Twininä tunnettu 30-vuotias ääniterroristi ottaa uuden levynsä myötä haltuun niin useita mekaanisen ja elektronisen musiikin alueita, että tuotanto- ja remix-aneluja tulee satelemaan yllättäviltäkin tahoilta. Niin ikään ihmeenä voidaan pitää sitä, jos Thom Yorken seuraksi ei jo kohta nouse varsinaista julkkisfanien kuoroa.
Aphex Twinin tuorein lähtee liikkeelle yllättävän tonaalisissa ja raukeissa merkeissä: levyn kannenkin vihjaileman preparoidun pianon viemä Jynueythek muistuttaa mieleen paitsi sattumamusiikin supermies John Cagen, myös perinteisemmissä ja hallitummissa ilmaisumuodoissa pitäytyneen Erik Satien, töistä. Kakkosena päälle käyvä Vordhosbn onkin sitten jo taattua Twin-tavaraa ympärilleen vilkuilevine ja edestakaisin säntäilevine rytmiraitoineen. Näiden vastapoolien välillä liikutaan halki koko 101-minuuttisen musiikkimatkan. Neuroottiset ja särötetyt komppisähikäiset tekevät tilaa henkeville pianoballadeille ja päinvastoin. Välillä kokeillaan, miltä Harry Partch kuulostaisi dub-suotimen lävitse, jatkossa pudotellaan esineitä lattialle tai käyttäydytään muuten vain omituisesti, toisinaan avataan latua entistäkin äärimmäisemmille melun alueille ja suoritetaan suoraan palleaan iskeviä alataajuusammuntoja. Tähdellistä on myös huomata, että huumoria Drukqs tarjoaa ehkä enemmän kuin mikään aiemmista Aphex Twin -tuotoksista.
Häiriömusiikin herttuan tavaramerkiksi jo fantastisella Richard D. James Albumilla (1996) muodostunutta arkkityyppiä edustavat parhaiten Cock/verio sekä Ziggomatic 17. Erikoisen kiteymän Drukqsin monivärisestä luonteesta suo puolestaan aidosti skitsofreeninen Mt Saint Michel + Saint Michaels Mount -tutkielma. Ja tässä piileekin Richard D. Jamesin vahvuus: hän ei pelkää yhdistää kollaaseihinsa tai biiseihinsä minkäänlaisia ääneksiä. Siinä missä esimerkiksi Otomo Yoshihide tai Keiji Haino kavahtavat edes etäisesti kauniiden rakennuspalikoiden käyttöä, ja siinä missä vaikkapa Pan Sonic kolhii massiiviset veistoksensa kasaan rujoista tai vielä rujommista elementeistä, muovaa Aphex Twin musiikkiinsa auliisti myös lauhkeita suvantoja. Sanomattakin lienee selvää, kuinka tehokkaasti rankat pätkät iskevät, jos niitä edeltää muutaman minuutin rauhoittelu. Vaikka onkin pitkä kokonaisuus, Drukqs ei tästä syystä tunnu läheskään yhtä uuvuttavalta kuin mainittujen japanilaisten levyiksi naamioidut turpaanvetosessiot. Idea kovan ja pehmeän polarisoinnista on tietenkin ikivanha, ja kyseessä on sama oivallus, josta elokuvavisionääri David Lynch juttelee kertoessaan tauluissaan vaikuttavien "hitaiden" ja "nopeiden" alueiden vuoropuhelusta.