Arvio: Insomnium on kotimaisen melodeathin kuningas – Heart Like a Grave on viiden tähden mestariteos

Insomnium
Heart Like A Grave
Century Media

Ennen kuin Insomniumin tarina sellaisena kuin sen nyt tunnemme edes alkoikaan, oli bändi jo ehditty rankata melodisen death metalin muotovalioksi. Monen mielestä likipitäen täydellisenä pidetyn Above The Weeping Worldin (2006) jälkeen alkoi itse yhtye vasta kunnolla hahmottaa todellisen potentiaalinsa.

Across The Dark (2009) aloittikin selkeästi uuden, huomattavasti melodisemman ajanjakson esittäjänsä elinkaaressa, ja viimeistään Omnium Gatherum -kitaristi Markus Vanhalan sisään heittänyt Shadows of the Dying Sun (2014) täräytti Insomniumin maailmankartalle, omien vaikuttumiensa rinnalle.

Erikoislevyn jälkimainingit eivät lyö yhtään kevyemmin, ja vaikuttaisikin siltä, että perinteisiin kappalerakenteisiin palattuaan Insomnium on elämänsä vedossa.

Tätä nykyä kvintetiksi kasvanut (Jani Liimatainen nimitettiin taannoin kolmanneksi kitaristiksi) yhtye on hieman jopa näytön paikan edessä. Periaatteessa vain yhden ainoan, mutta sitäkin mammuttimaisemman kappaleen sisältäneen Winter’s Gaten (2016) jälkeen koittaa paluu perinteisen albumimuodon pariin. Erikoislevyn jälkimainingit eivät kuitenkaan lyö yhtään kevyemmin, ja vaikuttaisikin siltä, että perinteisiin kappalerakenteisiin palattuaan Insomnium on elämänsä vedossa.

Musiikki on edelleen perusrakenteiltaan tuttua, rivakan ja keskitempoisen melodeathin sekä melodiakirjon aukotonta vuoropuhelua, mutta jopa Insomniumin mittapuulla käsittämättömän herkistävää. Ainakaan allekirjoittanut ei muista milloin kuuli mitään koskettavampaa kuin And Bells They Toll. Tai muistaahan. Vastaavia tuntemuksia aiheuttivat viimeksi Sentencedin kappaleet. Josta päästäänkin Heart Like A Graven mielenkiintoisimman aspektin pariin.

Valtaistuimen perijän rooli on toki hieman haparoiva ajatusleikki, mutta tässä ja nyt on aivan ihanaa huomata, että kaikkien rakastaman ja monen mielestä aivan liian varhain päättyneen suosikkiyhtyeen perintö elää musiikissa, jonka esittäjän evoluutio näyttäisi kantavan sitä sankariensa metsästysmaille osoittaen jatkoa jo kerran päättyneelle tielle.