Aah! Tervetuloa takaisin, powermetallisempi Sonata Arctica! Tätä on odotettu! Näin ajattelin taas kerran, kun kuulin levyn aloittavan First In Linen ensimmäistä kertaa. Ehdin jo innostua, että nyt muuten lähtee ja kovaa.
Sitten kitkerä totuus alkaa paljastua. Kitkeryys ei tule siitä, ettei levy olekaan kokonaisuutena kovin powerinen, vaan siitä, ettei sillä ole oikein mitään identiteettiä. Clear Cold Beyondin power metal ei lähde millään täyteen lentoon, sen musikaalisimmat kappaleet pidättelevät itseään ja edes balladien Sonata-juusto ei ole kovin juustoista.
Haluaisin, että Sonata Arctica tekisi törkeän tiukan power metal -albumin. Tai vaikka täyttä musikaalia teatraalisella konseptialbumilla. Tai jotain sellaista, missä kaikki tehtäisiin täysillä. Clear Cold Beyondilta käteen ei jää oikein mitään. Ei kappaleita, ei melodioita, ei fiiliksiä. Pariah’s Child (2014) onkin yhä yhtyeen onnistunein albumi 20 vuoteen.
Eniten levyllä ihmetyttää silti sen puuroinen ja voimaton tuotanto. Ihan kuin kaikki soisi maton alta. Sonata Arctica on tehnyt todella kirkassoundisiakin levyjä, mutta nyt toistakymmentä vuotta bändin soundi vaikuttaa vain rikastuneen sävellyksellisesti, ja tämä kaikki puristetaan yhteen yhdeksi muhennokseksi, josta ei oikein ota selvää.
