Silencea kuunnellessa oli tukalat oltavat, kun kehuja satoi, mutta itselle ei auennut millään. Ja kun aukeni, oli näkymä vain tasapaksuutta ja taantumusta. Sama hikoilu jatkuu Winterheart’s Guildin kanssa.
Ecliptican raikuva into ja näyttämisen halu on kolmannelle levylle tultaessa hävinnyt ja muuttunut taitojen kasvaessa kliinisemmäksi puurtamiseksi. Sävellykset toki ovat aikuisempia ja tehokeinojen käyttö uskaliaampaa – esimerkkinä vaikka jo kangistumassa olevan Gravenimagen järisyttävä temponvaihto ja tavanomaiseen lauluun eloa sovittavat huutokohdat – mutta fiilis ei enää nouse samalla tavalla. Aivan kuin iloitseminen ei enää sopisi kuvaan, kun on opittu moninaisempia biisinvientitapoja. Sonata räiskyy edelleen päästessään otolliseen ympäristöön, kuten The Cagen surullisen tarttuvaan kertosäkeeseen, joka tulee murhaamaan livenä, mutta vastapainoksi tyrkytetään mitäänsanomattomuuksia nimillä Silver Tongue ja Champagne Bath. Niiden paikka olisi Korean bonuksina. Uhkarohkeaa on balladien tai balladin tapaisten osien suuri määrä.
Miseryllä Tony Kakon kiekaisut tulevat hyvinä oivalluksina, mutta muuten biisillä mennään siitä missä aita on maassa. Draw Mellä rauhallisen toimiva pääteema saa vastaansa Kakon laululinjat, jotka eivät ole oikein melodioita ollenkaan, vaan sekalaista tapailua. Nämä ovat biisejä, jotka jotkut nostavat kuolemattomiksi ja toiset eivät voi sietää.
Sonata on sen taatusti tiennyt jo sävellysvaiheessa, mutta silti Winterheart on slovaria pullollaan.
Silencea vaivannut teennäisyys ei ole väistynyt. Jotenkin Winterheart’s Guild on kuin vakuumipakattu lohi. Hyvän makuista, mutta pyydystyksen jännitys ja joen aisteja kutkuttava kohina puuttuu.
