Niistä death-bändeistä, joilla oli oikeasti jalansijaa ja seuraajia, Autopsy oli ehkä kaikkein rähjäisin ja varmasti kaikkein kipein. Monien tusinadeath-bändien uudelleen aktivoituessa on tullut mieleen, missä viipyy se, jolla on oikeasti merkitystä, Autopsyn esiinmarssi manan majoilta. Ja silti, kun täysimittaisen paluulevyn hetki on käsillä, levyä ei tee mieli laittaa soittimeen: voiko Chris Reifertin johtaman nelikon uusi musiikki olla likipitäenkään yhtä sairaalloisen saastaista kuin vaikkapa Mental Funeral -klassikolla 20 vuotta sitten?
Macabre Eternalilla Autopsy kurluttaa vanhalla tyylillä, paahtaen likaista deathiään ja maustaen sitä myöhempien aikojensa grindaavilla sävyillä. Biisit ovat ok, ja levyllä on juuri niin monta kunnon sahausta, että livesettiin saadaan sopiva määrä uutta tasokasta materiaalia. Mutta mitä on ok sille, joka oli joskus kaikkein sottaisin? Riittääkö vanha tyyli, jos hohto puuttuu?
Macabre Eternal sisältää parhaimmillaan juuri niin madonsyömää ja puoliksi mädännyttä deathiä kuin odottaa sopii, mutta jotakin puuttuu. Biiseissä ei ole samaa kipeyttä eikä samaa maailman paras huono bändi -asennetta, joka hyökkäsi kirkuen vanhoilta levyiltä. Macabre Eternal on paluulevyksi paikoin jopa poikkeuksellisen hyvä, mutta kun hengessä uupuu, Autopsy ei ole entisen veroinen.