Edellisalbumi Sempiternal (2013) sai täältä suunnalta välttävän arvosanan. Ymmärrän edelleen varsin hyvin tuolloisia tuntemuksiani, mutta ajan kanssa huomasin palaavani levyn pariin tämän tästä. Mania ja oksennus ei olisi kantanut metriäkään pidempään, sillä mukavuusalue ei ole paikka josta BMTH tykkää ponnistaa. Tässä kontekstissa omaehtoisuus on yhtä kuin järkytys, eikä se onnistu ruuvia kiristämällä, vaan vetämällä mattoa nyt niiden alta jotka eniten luottavat.
Vertaus Linkin Parkiin ei ole tuulesta temmattu, olkoonkin niin että englantilaisyhtye rakentaa missionsa päinvastaiselle agendalle. Jos nu-metal-messias muutti musiikkinsa vaikeaksi vasta vuosien menestyksen jälkeen, on täällä päässä itsensä markkinoiden kanssa väkisinmaannut kaaos ja kohina nyt virallisesti siirtynyt selkeiden linjojen ja pop-orientoituneiden suuntaviivojen tieltä.
Kovin nurkkakuntaista meno toki on edelleen. Valtaosan ajasta tuntuu, että sinänsä läpinäkyvien jollotusten rakennusaineissa muhii se samainen home ja myrkky, joka tekee yhtyeestä sen katalan ja omilleenkin vittuilevan eläimen. Sen, joka tahtoo laulattaa ja tanssittaa, mutta todellisuudessa pitää ketunhännän jämäkästi kainalossa.
Oliver Sykes yhtyeineen osoittaa jälleen uuden mielivaltaisen suunnan, läpsäisee vauhtia ja lähettää kuulijan kohti tuntematonta. Sillä lailla!
