Levyarvio: Erikoista kolinaa ja sovitusten sekamelskaa – Bring Me The Horizon korostaa tyyliä yli sisällön

Bring Me The Horizon
Amo
Sony

Suttuisesta deathcoresta hardcore-vaikutteiseen nu metaliin ja siitä edelleen elektroniseen rockiin – siinä Bring Me The Horizonin levytyspolku tähän asti. Uusin albuminsa, sheffieldläisyhtyeen kuudes, on hyvinkin erikoinen, parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoinen ja heikoimmillaan lähes kuuntelukelvoton keitos, jossa vaikutteet ja ilmaisumuodot lentelevät, konebiitit kolisevat, särökitarat helisevät ja laulutehosteet leijuvat – usein yksittäisten kappaleiden sisällä. Kasassa ei kokonaisuus pysy, ja ärsytyksen tunteitakin sikiää.

Amo on tyylien ja sovitusten sekamelska, hyvinkin 2020-lukulainen, tyyliä substanssin yli korostava albumi, jonka ansiot avautuvat vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Tuotannossa lienee pyritty tajunnanvirtaiseen lähestymistapaan, jossa perinteisemmät rock-kappaleet ja kokeellisemmat raidat vuorottelevat. Parhaimmiksi esityksiksi nousevat eeppisiin korkeuksiin kurkotteleva stadionrock-pala Mother Tongue ja EDM-henkinen Nihilist Blues. Niiden sisältö antaa toivoa siitä, että Bring Me The Horizon pystyy vielä joskus tekemään enemmänkin relevanttia musiikkia.