Törmäsin taannoin työmatkalla kolmeen puolaiseen velikultaan, jotka pyörittivät levy-yhtiötä, järjestivät kotikonnuillaan rockfestivaalia ja tekivät dj-keikkaa. Yksi heistä oli niin innostunut metalcoresta ja Bring Me The Horizonista, että piti sitä kaikkein parhaana bändinä. Soundissakin ymmärrettiin sheffieldiläisten vahvuudet esimerkiksi Suicide Seasonin (2008) aikaan, mutta maailman paras bändi? Tapaus sai kuitenkin minut arvostamaan Bring Me The Horizonia ja sen kaltaisia ennakkoluulottomia yhtyeitä enemmän.
Bring Me The Horizonilla lienee yhtä paljon vihamiehiä kuin kannattajia. Bändin alkuaikojen taukoamaton äkäily, joka lipsahteli välillä teennäisen oloiseksi, ei kaikkia miellyttänyt. Sempiternalilla viharyöppyä vähän höllätään ja musiikkiin ui mukaan elektronisuutta, jopa industrialia. Puhtaita lauluosuuksia on lisätty, pehmeimmillään ja herkimmillään kotimaassaan liki palvottu laulaja Oliver Sykes kuulostaa aika lailla Linkin Parkin Chester Benningtonilta.
Melodioiden ja elektronisuuden myötä metalcore loivenee entiseen verrattuna, mutta särmää neloslevyllä on silti rajusti, eikä äkäisyys tai hervoton rääkykään ole hävinnyt. Kokonaisuus on hallussa paremmin kuin koskaan, sillä Sempiternal on tasapainossa suvantojen ja hyökkäysten suhteen. Rakastettu ja hyljeksitty yhtye jättää kehittyessään älykkään kuvan.
