Kun muusikolla on suuret luulot itsestään, aina silloin tällöin tapahtuu jotakin ikimuistoista. ”I’m one of the best niggas that done it, six digits and runnin’”, Jay-Z tähdensi vuodesta toiseen, kunnes aikanaan uskalias väite vakiintui yleiseksi mielipiteeksi. Jos röyhkeydeksi puettu itsevarmuus onnistuu ajoittain katalysoimaan kehitystä, vähintään yhtä usein se hidastaa oppimista tai jouduttaa taantumista, ja harva on taantunut yhtä paljon kuin Common. Vaiherikas ura ei olisi lässähtänyt päätähuimaavista sfääreistä vakavaan alisuoriutumiseen, jos chicagolaislegenda tiedostaisi haavoittuvaisuutensa.
Common vetäytyi Kanye Westin kanssa The College Dropoutin (2004) tiimoilta GOOD Music -merkin suojiin ja onnistui kompressoimaan näkemyksensä mallimittoihin. The Neptunesin hallitsema Universal Mind Control riisuu ekskursion viimeisen vaiheen Westin ja Dillan soul-tekstuureista ja korvaa ne kymmenellä ajastaan jääneellä liukuhihnasekvenssillä, joiden hengettömyydelle vetää vertoja vain viimeistelyn välinpitämättömyys. Common ei vaivaudu taistelemaan monotonisuutta vastaan vaan päinvastoin pahentaa asiaa syljeskelemällä rautalankakadensseihin oiottuja makuuhuoneloruja sinne tänne, kunnes kokonaisuus on kauttaaltaan keskinkertaisuuden kyllästämä.
