DIZZEE RASCAL: Showtime

Hip hop -yleisön konservatiivisuus ja mieltymys pysähtyneeseen neoklassiseen näpertelyyn nostivat päätään, kun itälontoolainen Dizzee Rascal nousi puheenaiheeksi viime vuonna. Monelta näytti jääneen huomaamatta, että heidän laatikossa säilyttämänsä musiikin suurimpia voimavaroja on ollut vuosikymmeniä kestänyt kaksisuuntainen dialogi, joka saattaa yhteen uutta ja vanhaa, eri musiikinlajeja ja -tekijöitä eri vuosikymmeniltä ja mantereilta.

Dizzee Rascalilla ei tainnut olla harmainta aavistusta, kuinka tiivistää ilmaisuvoimaiset taipumuksensa huoliteltuun, kiinteään kuosiin, jollaisessa kohtaamme lähestulkoon kaiken musiikin, jota tässäkin lehdessä esitellään. Hänen raaka ensilevynsä tavoitti parhaat puolet muuntautumiskyvystä ja määrittelemättömyydestä, jotka ovat leimanneet brittiläisen tanssimusiikin kehityskelpoisimpia liikkeitä. Dizzee Rascal on Showtimella tietoisempi itsestään musiikintekijänä, ja editointi on astunut kuvaan. Boy In Da Cornerilla (2003) Dizzeen hedelmällisimpiä puolia oli kehittymättömän tuotannon ja säntillisen vokaalin vastakkainasettelu. Tavujen, ääntämisen ja puhenopeuden sääteleminen oli nuorelle esiintyjälle selvästi konservatiivisempi ja harjoitellumpi taiteenlaji kuin softalla tuottaminen ja kappaleiden jaksotus. Showtimella kontrasti on haalistunut: vaikka biitti on edelleen pikemminkin yksinkertaista kuin trimmattua, ääni on viritetympää, suorempaa ja siivompaa. Albumi ei askella yhtä arvaamattomasti.

Ensin Dizzee ihastutti, koska hän pakotti kuulijansa katsomaan peiliin ja arvioimaan omia tottumuksiaan kriittisesti. Nyt hänen ainoa korttinsa on musiikki – pelkkä show. Hän ei voi näytellä ulkopuolista, joten paletti kaipaa uusia värejä. Mutta mitä Rascalista jää jäljelle, kun hän viimein oppii tavoille ja uskoo olevansa enemmän kuin pirunsarvien riivaama poika nurkassa?