ENSIFERUM: Iron

ENSIFERUM
Iron
Spinefarm

Metallica-tuottaja Flemming Rasmussenin puheilla käynyt Ensiferum on lisännyt kansanmusiikin kaihoa sointiinsa. Suunta on oikea, sillä uudenlaisen tarttumapinnan huomaa välittömästi. Jylhä alkusoitto, sen ensimmäinen minuutti, tuo mieleen viikinkihautajaiset, laivan roihuamisen ja kohotetut miekat ja kilvet. Nopeutuessaan Ferrum Aeternum muuttuu kuin halvan tv-sarjan tunnukseksi, mutta tunnelma ehtii saapua.

Viikinkipartaahan tässä kasvatellaan, raudan nimeen vannotaan ja käydään taistoon. Moonsorrow'hun verrattuna Ensiferum on silti enemmän kallellaan Amorphisin Talesiin, kun taas Moonsorrow luottaa eeppisempiin näytelmiin ja Bathoryyn. Hienoimmillaan Ensiferumin folkimmat osat ja jyhkeämmät paisuttelut ovat ihoa kananlihalle kääntävää herkkua. Vastapainona ovat muutamat tuplabassarihölkät (Sword Chant, Into Battle), jotka omituisen powerina tällaiselle levylle riistävät tunnelmaa alaspäin. Ehkä vieläkin sielukkaampi heittäytyminen muinaisuuteen olisi poikaa, vaikka Slayer Of Lightin kaltainen lähes thrash metallinen vyörytys onkin aina tervetullut. Kaipailevan Lost In Despairin muuttuminen ilman taukoa Slayer Of Lightin hyökyyn on kontrasteineen hieno oivallus.

Iron on ilmiselvä parannus debyyttiin verrattuna, mutta mikä tärkeämpää, se antaa varoituksen mahdollisesta mestariteoksesta. Pikkuisen ronskimpaa linjanvetoa yhtenäisemmän kokonaisuuden suuntaan, powerit hittoon ja Ensiferumin rauta alkaa karaistua tosissaan.