ERI ESITTÄJIÄ: Mitä vapaus on – Amnesty International 50-vuotisjuhla-albumi

Arvio julkaistu Soundissa 5/2011.
Kirjoittanut: Ville Hartikainen.

Hyväntekeväisyyden ja musiikin yhdistäminen ei ole helppoa. Sen ovat saaneet kokea niin Bob Geldof kuin Juice Leskinenkin.

Arvio

ERI ESITTÄJIÄ
Mitä vapaus on – Amnesty International 50-vuotisjuhla-albumi
Fullsteam

Hyväntekeväisyyden ja musiikin yhdistäminen ei ole helppoa. Sen ovat saaneet kokea niin Bob Geldof kuin Juice Leskinenkin.

Hyväntekeväisyyslevyprojekteille on ominaista, että ne on usein tehty liian nopealla aikataululla ja liian heppoisin perustein. Kappaleet ovat usein nimekkäistä tekijöistä huolimatta keskinkertaisia, mitään sanomattomia raakileita. Vakavat aiheet tapaavat tehdä muusikoista varovaisia. Muuten mielenkiintoiset soittoniekat muuttuvat hyväntekeväisyyslipun alla ylikorrekteiksi moraalinvartijoiksi. Kappaleista tulee naiiveja maailmanparannushymnejä, jotka eivät loukkaa ketään – paitsi ostavan yleisön tyylitajua.

Vaikka kontekstin luulisi koskevan ainoastaan lyriikoita, on suurin osa hyväntekeväisyysveisuista myös sävellyksinä Happy Xmas (War Is Over)-, Do They Know It’s Christmas?- ja Maksamme velkaa -biisien kaltaisia särmättömiä ja kunnianhimottomia kliseejollotuksia. Hyvä tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot. Samasta syystä Mitä vapaus on -levyn kaltaisia projekteja on ikävää kritisoida. Niiden tarkoitusperät kun ovat aidosti hyvät. Musiikkia on kuitenkin arvioitava musiikillisin, ei eettisin perustein.

Karri Miettisen eli Palefacen kokoama Amnesty Internationalin 50-vuotisjuhla-albumi Mitä vapaus on välttää vain osin hyväntekeväisyyslevyille ominaiset sudenkuopat. Alku ei ole lupaava. Yhdysvaltalaisen folklaulaja Joan Baezin englanninkielinen versio Sibeliuksen Finlandiasta on jopa Sakari Kuosmasen vuoden 1999 Yö katseessasi -versiota tylsempi. Sama kärsimys jatkuu kappaleesta toiseen. Tätä ei kuitenkaan voida pitää tarkoituksellisena, levyn teemaa huomioivana ratkaisuna.

Yllättävän kova tekijänimi toisensa jälkeen onnistuu alittamaan odotukset. Disco Ensemblen laulaja Miikka Koiviston ja Pariisin Kevään yhteistuotos Tanssit läpi kaupungin osoittaa, että Koiviston ääni soveltuu kovin huonosti suomen­kieliseen musiikkiin. Kappaleen lauluosuudet ovat pahimman luokan honotusta.

Asan ja Ismo Alangon Narrin pesti ei myöskään lunasta odotuksiaan. Normaalisti briljanttien muusikoiden yhteistyön hedelmä on vähemmän kuin osiensa summa. Kappale on tusinatavaraa. Karmein kaikista esityksistä on Jukka Gustavsonin & British Standarsin täysin yhdentekevä ja mielipuolisen huonoin lyriikoin varustettu Blues For Aleksei.

Tässä vain muutama huti niitä mainitakseni. Levyn alkupuolen ainut valonpilkahdus on Herra Ylpön yllättävän räyhäkäs ja tarttuva rockrunttaus Tappouhkaus.

Onneksi levy päättyy komeaan biisinelikkoon. Don Huonoilta haiskahtava Staminan Karhunraudat, leonardcohenmainen Paula Vesalan Vanki 2011, Palefacen, Hossni Boudalin ja Radde Pan svengaava Free Mansour ja Tuomari Nurmio & Hugry Tribal Marching Bandin hurtti versio Vapauden kaiho -standardista pelastavat sen mitä pelastettavissa on.

Mitä vapaus on -levyn sillisalaattimaisuus ei lähtökohtaisesti ole huono asia. Toimiva albumikokonaisuus voidaan saada aikaiseksi myös hyvin erityylisistä kappaleista. Tällä kertaa levylle on päässyt mukaan liian monta hapansilakkaa. Muutamasta hyvästä rallista huolimatta jälkimaku on ummehtunut.

Lisää luettavaa