Vuosia sitten Jaakko Eino Kalevi julkaisi Töölö Labyrinth -nimisen levyn, joka tuntui häviävän jälkiä jättämättä. Tarinan mukaan artisti kiikutti laatikollisen levyjä Stupidoon ja lähti sitten itse matkoille. Tiedä sitten.
Levyn musiikki oli maalailevaa ja toi lähinnä mieleen Talk Talkin uran loppupuolen esteettiset irtiotot. Ei hittipotentiaalia, mutta kaunista kamaa, joka tempaisi mukaansa paremmin kuin miehen aiemmat levyt.
Jaakko Eino Kalevin uusi levy taas on maailmanluokan poppia. Se jatkaa selvästi siitä mihin Modern Life (2010) jäi, mutta nyt musiikkia tekee huomattavasti kypsempi artisti paremmilla resursseilla. Ja tämä vie mukanaan rajummin kuin mikään miehen aiemmista levyistä.
Toiminta-alue on tuttu – pop, lounge, folk, indie ja konemusa – mutta kaikki on isommalla. Varsinkin fonisoolot. Tästä tulee hetkittäin mieleen Sebastian Tellier ja rakastamani levy My God Is Blue, mutta ilman massiivista egoismia.
Viehättävintä on tapa, jolla Jaakko Eino Kalevi on onnistunut säilyttämään oman uniikin ja hieman kotikutoisen fiiliksensä siitä huolimatta, että levystä huokuu maailmanluokan tekemisen meininki.
