The Beatles on EMI:n suurin lypsylehmä. Viime syksynä yhtyeen tuotanto julkaistiin uudelleen masteroituna. Nyt saman käsittelyn kohteena ovat John Lennonin soololevyt. Hänen syntymästään tuli lokakuun yhdeksäntenä päivänä kuluneeksi 70 vuotta.
Jo ennen The Beatlesin hajoamista keväällä 1970 John Lennon oli julkaissut kolme kokeellista studioalbumia, jotka tässä ohjelmassa on armeliaasti unohdettu. Tarina alkaa John Lennon/Plastic Ono Band -klassikosta (1970), jonka tasoa Lennon ei myöhemmin kyennyt ylittämään, ja päättyy hajanaiseen Milk And Honey -levyyn (1984), jonka Yoko Ono saatteli julkaisukuntoon.
Raa’alle John Lennon/Plastic Ono Band -albumille heijastuivat John Lennonin kokemukset Arthur Janovin kehittämästä primaaliterapiasta, jonka mukaan varhaislapsuudella on suuri merkitys moniin myöhempiin mielenterveyshäiriöihin. Koska pienellä lapsella ei ole puhuttua kieltä, kokemuksia käsitellään muilla kuin kielellisillä keinoilla.
John Lennonin isä jätti poikansa, kun tämä ei ollut vielä kahtakaan. Vielä suurempi trauma oli äidin kuolema Johnin ollessa 17-vuotias. “Mama don’t go/Daddy come home”, hän rääkyy Mother-kappaleella.
Imagine-albumilla (1971) Lennonin ääni oli paljon lempeämpi. Sen nimikappale ja Jealous Guy soivat loistavina standardeina, vaikka niitä ovat vuosien mittaan esittäneet kaikenlaiset surkimukset. Ne eivät ole kuluneita, vaan koskettavia ja aitoja lauluja.
Muuallakin John Lennon on parhaimmillaan pianoballadien ja perinnetietoisen rockin parissa. Satunnaiset kokeilut ja Sometime In New York City -levyn (1972) “raju” yhteiskuntakritiikki eivät toimi. Laulajana Lennon on toki Beatle-porukan paras oli musiikkityyli mikä tahansa.
John Lennon ja Yoko Ono asettuivat New Yorkiin kesällä 1971. Lennonin Yhdysvalloissa äänittämät levyt eivät piirrä erityisen mairittelevaa kuvaa yhdestä aikamme suurista lauluntekijöistä. Hän itse selitti tilannetta sillä, että levyjen teko oli muuttunut työksi. Kun John ja Yoko palasivat yhteen pitkäksi venähtäneen lost weekendin jälkeen, seurasikin albumeissa noin viiden vuoden tauko. Tuon ajan Lennon vietti lähinnä pientä Sean-poikaa hoivaten.
Sometime In New York City -levyn jälkeen olivat vuorossa Mind Games (1973) ja Walls And Bridges (1974), joilla Lennon väläytteli taitojaan, mutta jotenkin puolivillaisilta nekin maistuvat. Jos hän olisi jatkanut vielä pitempään levy vuodessa -linjalla, tuskin tulokset olisivat parantuneet. Phil Spectorin tuottaman Rock’n’Roll-albumin (1975) lainamateriaalin parissa Lennon kuulostaa selvästi vapautuneemmalta. Onnistumisiin kuuluu myös tammikuussa 1975 David Bowien kanssa tehty Fame-klassikko. Yhteistyökumppanit tuntuvat määrittävän paljon lopputulosta.
Vihdoin marraskuussa 1980, vain kolme viikkoa ennen kuolemaansa, John Lennon julkaisi uuden albumin. Double Fantasy -levyllä vuorottelivat Johnin ja Yokon kappaleet. Lennonin laulut olivat sulavaa radiopoppia, mukavaa mutta merkityksetöntä, jos niiden rinnalle asetetaan aiempia mestariteoksia. Onon raidoilla on kuultavissa selviä viitteitä ajankohtaiseen new wave -musiikkiin. Ehkä kiinnostus oli tarttumassa myös Lennoniin, sillä esimerkiksi Milk And Honey -levyn I Don’t Wanna Face It -kappale rockaa tuoreesti ja ajankohtaisen rytmikkäästi.
Kahdeksan studioalbumin jatkeeksi näyttävään Signature Box -kuutioon on pakattu kaksi bonus-cd:tä. Kuuden singleraidan kokoaminen samalle levylle on lähinnä kivaa, mutta Home Tapes -kiekon kotidemot ja vaihtoehtoiset versiot tarjoavat mahdollisuuden nähdä asiat toisin.
Tämän syksyn julkaisuohjelmaan kuuluu myös Double Fantasy: Stripped Down -albumi, jota boksissa ei ole mukana – kuka kuiskii rahastuksesta? – mutta joka on kiinnostava kokeilu. Yoko Onon ohjeiden mukaan riisutulla versiolla John Lennonin ääntä on nostettu ylemmäs ja turhat kuorrutteet pyyhitty nauhalta. Onon mukaan operaation mallina toimi John Lennon/Plastic Ono Band -levyn raaka soundi. Moista tunteenpaloa ei Double Fantasylta välity uudessakaan muodossa, mutta olisihan se tällainenkin voinut olla.
