Kuuntelen tätä täysin sanattomana. Kajareissa soi suomalainen teinipoitsupoppoo, jonka voi parhaiten kuvailla Linkin Parkin, Backstreet Boysin ja vitivalkoihoisen muka-gangsta-räpin yhdistelmänä. Jos joku ystävistäni kehottaisi ujuttamaan kuulokkeisiini moista kamaa ihan tosissaan, heivaisin kaverin hienotunteisesti sekä tosielämän että sosiaalisen median seurapiireistäni.
Kuka muka tällaista on kaivannut sitten vuoden 2001? En minä, eikä kukaan muukaan, joka on ehtinyt tässä välissä kasvamaan esiteinivuosistaan ulos.
Tämä oululaisten teinien debyyttilevy on kuitenkin jollain kauhistuttavalla, käsittämättömällä tavalla varsin vastustamatonta ja valloittavaa. Biisit ovat häpeilemättömän tarttuvia, eikä poikia nolota pätkääkään vetää tavaraa tehokkaimpien koukkujen kautta, ihan sama miten kliseistä ja juustoista jälkeä lopputulokseksi saadaan.
Enkä hemmetti vieköön osaa lakata kuuntelemasta tätä. Olen aikuisena, itsensä turhankin vakavasti ottavana progenörttinä, niin kaukana bändin kohdeyleisöstä kuin vain kukaan voi olla. Mutta en voi kieltää, etteikö Blind Channel ime mukanaan ja saa tanssaamaan oman autenttisen intonsa tahtiin.
Saatan hävetä ihastus-kauhistustani samaan aikaan kuin naputan varpaita lattiaan, mutta naputanpa silti. Ja oikeasti, onko mikään muu tärkeämpää, kun musiikista on kyse?
