Joskus on pakko tehdä pitkä ja vaativa reissu, että voi todella palata takaisin kotiin. Lenny Kravitzin tapauksessa kasvumatka oli pitkä paitsi henkisesti arvioiden, myös aineellisin mittarein tarkasteltuna.
Karistettuaan niskastaan uransa alun hippi-ideologialle rakentuneen taiteentekomallin painolastin ja retroilevat elkeet Lenny muun muassa julisti rock’n’rollin kuolleen ja vei biisinsä sekä videonsa avaruuteen. Siinä sivussa hän kiersi maailman suuria saleja keräten mittavan omaisuuden maallista hyvää.
Kolmen vuoden takainen It Is Time For A Love Revolution ilmoitteli juurille paluun hetken olevan käsillä. Ja yhdeksäs studiokiekko Black And White America uppoaakin edelleen syvemmälle tuttuun maaperään sillä erotuksella, että nyt biisiaines on ratkaisevasti laadukkaampaa. Ei siis välttämättä hitikkäämpää, mutta ylipäätään huolitellumpaa.
Vuonna 1964 syntynyt Leonard Albert Kravitz on vähintäänkin alitajuisesti haikaillut musiikissaan aina lapsuusvuosiensa äänimaisemaan, ja pyörittyään nyt ilmeisesti itsensä kylläiseksi muunkinlaisissa kuvioissa päättää mies palata osaamisen ytimeen. Funk on tällä levyllä rasvaisempaa kuin Lenskarin käsissä koskaan, ja vastapainoisesti soul koskettavampaa. Huomattavaa on sekin, että myös Princen suunnalla jonkinasteista renessanssia elävä 1970-luvun jazzrock tuntuu saavan enemmän tilaa kuin Lennyllä yleensä.
Afroamerikkalais-juutalaisesta taustastaan ja lapsuuden kokemuksistaan ammentamalla Kravitz on saanut ilmaisuunsa aidonoloista yhteiskunnallista särmää. Tuhlaajapojan kotiinpaluu on harvoin soinut näin sisäistyneenä, mutta samalla voimakkaana.
