Levyarvio: Huurujengi ratsastaa jälleen – Flaming Lipsin uudella yhdistyy humaani sanoma ja lapsekas fantasia

The Flaming Lips
King's Mouth
Bella Union

Voin myöntää odottaneeni tällaista albumia Wayne Coynen huurujengiltä aika monta vuotta. Vaikka useimmilta loppui mielenkiinto The Flaming Lipsiä kohtaan viimeistään 15 vuotta sitten, me muutamat uskolliset olemme kuunnelleet kaikki omituisimmat ja tylsimmätkin julkaisut, vaikka todelliset rakastumiset ovat olleet harvassa.

Ei King’s Mouthkaan mikään The Soft Bulletin (1999) ole, mutta paljon samanlaista hyvyyttä siinä on. Varsinaiset kappaleet (lisäksi on kivoja välisoittoja ja Mick Jonesin karismaattista puhetta) ovat viehättäviä, melodisia ja vahvoja sävellyksiä, joiden pohjalla on raukea folk ja päällä kaikenlaista jännittävää. Ja ne ovat levyllä onneksi pääosassa, toisin kuin pitkään aikaan.

King’s Mouth pohjautuu Coynen taidenäyttelyyn, ja sen teemana on simppeli mutta lämmin satu kuninkaaksi kasvavasta jättiläisvauvasta. Siinä yhdistyy humaani sanoma ja lapsekas fantasia tutun coynemaiseen tapaan. Ilmaisultaan levy on sekä riisutun paljas että paikoin lähes koomisen suureellinen.

The Flaming Lips on saanut itsensä läjään, keskittynyt sävellyksiin ja malttaa pitää pahimmat huuruilut aisoissa. Sen takia yhtye on kiehtovampi kuin aikoihin.