The Flaming Lips hukkasi edellisen vuosikymmenen sekalaisiin ja paikoitellen jopa täysin sekaviin projekteihinsa. Nokkamies Wayne Coyne esiintyi julkisuudessa Miley Cyrusin happomatkalle jääneenä setänä ja bändin tavoitteena tuntui olevan päästä Guinnessin ennätystenkirjaan ylipitkiksi venytetyillä konserteilla. Etäältä katsoen The Flaming Lipsin touhu vaikutti pikemminkin hallitsemattoman psykedeeliseltä tositv-ohjelmalta kuin oikealta rock-yhtyeeltä.
Nyt – vihdoin – yhtye on palannut oikean leipäpuunsa juurelle. American Head on kauttaaltaan kiistaton mestariteos, suora isku samaan jatkumoon, johon se pääsi jo aikanaan The Soft Bulletin- (1999) ja Yoshimi Battles The Pink Robots (2002) -levyjen myötä. Pehmeän, sinfonisen hapokkuuden ja huikeiden melodioiden yhdistelmä on aikamatka sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen, joka tuntuu samalla sekä tutulta että täysin uudelta. Kun tämä kaikki on vielä reunustettu Flaming Lipsin lyriikoiden pinnan alta pilkistävällä sarkasmilla, on paketti niin lähellä täydellistä kuin mahdollista.
Coynen lempiaiheet kuten kuolema ja huumeet ovat toki alati levyllä läsnä, mutta itselleni suurin huomio kiinnittyy levyn pieniin, hienovaraisiin ja kauniilla pensselillä maalattuihin yksityiskohtiin. Paras esimerkki tästä on pelkkiin ”ooh-ooh”-lyriikoihin nojaava Wathching The Light Bugs Glow.
Olin jo hieman luovuttanut The Flaming Lipsin suhteen, mutta American Head palautti itseni täyden sielun voimalla takaisin yhtyeen faniksi. Levy on tämän uskomattoman ja ainutlaatuisen vuoden tähän mennessä kuvaavin ääniraita.
