Vuodesta 1983 henkisessä ulkoavaruudessa verikylpyjen, eläinpukujen ja pappien kuljettamien ambulanssien seassa leijunut The Flaming Lips on raivostuttava. Mikään muu orkesteri ei sytytä rinnassani palavaa kateuden liekkiä, joka korventaa kuutta rintakarvaani tuhannen auringon tulella. Kaiken tämän lisäksi The Flaming Lips paranee joka vuosi.
1990-luvulla tapahtui jotain selittämätöntä. The Flaming Lips pullahti USA:n top 40 -listalle laulamalla paahtoleivän väärinkäytöstä. Vaikka visiitti jäi usealla tasolla ainutkertaiseksi, on bändin päälle selvästi karissut siitä lähtien tasaisesti keijujen taikapölyä. Äkkiseltään ei tule mieleen toista vastaavalla kaupallisella profiililla varustettua bändiä, joka saa rahoituksen mitä älyttömimpiin tempauksiin. Kuinka he saivat monikansallisen levy-yhtiön osallistumaan Marsin joulusta kertovan scifi-leffan rahoitukseen? Miten he ovat selvinneet kaikista- A&R-pogromeista, joita Warnerillakin on täytynyt tapahtua viimeisen kymmenen vuoden aikana? Kuka heitä suojelee? Ehkä Beverly Hills -sarjan Steve Sanders, joka tokaisi: ”You know, I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!”
Melkein ainoa hyvä syy Oklahoman olemassaololle tekee uusimmallaan paluuta vanhaan. Yoshimi Battles The Pink Robots -levyn (2002) hieno hiiriurheilu on jäänyt vähemmälle ja tilalla ovat alkuaikojen loistavat rumpusoundit ja rockaus. Levylle on saatu myös tallennettua hienoa 70-lukuista riffirevittelyä ja proge-utuilua ajalta, jolloin progressiivisuutta ei mitattu nuottien määrässä per tahti.
Mystikot, joita vastaan levyllä soditaan, käyttävät valtaa. Tai sitten valtaa käyttävät sotivat mystikkoja vastaan. Coynen haastattelujen mukaan levyn sanoitukset käsittelevät elämää nuoremman Bushin aikakaudella: ”Every time you state your case the more I want to punch your face.” Ei ehkä lyyrinen oivallus, mutta täysin ymmärrettävä reaktio maailman menoon, varsinkin Oklahomassa. Valta on se elementti, joka esiintyy sanoituksissa toistuvasti.
Levyn Yeah Yeah Yeah Song -avauskappaleessa kysytään retorisesti, mitä sinä tai joku muu amatööri tekisi vallalla. The W.A.N.D -biisissä valta palautuu jollekin taholle, jolle se ilmeisesti kuului: ”We got the power now, motherfuckers/It’s where it belongs.” Kuvaa hämärtää Coynen lausunto laulun synnystä. Hän oli nähnyt, kun koditon vanha vietnamilainen mies Oklahoma Cityssa taistelee tikullaan menestyksekkäästi näkymättömiä vihollisia vastaan.
Missään vaiheessa tällä tekijänsä mukaan poliittisella levyllä ei kauhean tarkkaan määritellä niitä potentiaalisesti poliittisisia käsitteitä, joita ahkerasti käytetään. Se olisi tyypillistä bändille, joka on aina ollut kiinnostuneempi päivän politiikkaa suuremmista kysymyksistä ja onnistunut käsittelemään niitä niin naivistisesti ja aurinkoisesti, että kirkkaammin oikean positivismin taivaalla loistaa vain Jonathan Richman. Vein Of Starsin aurinkoinen eksistentialismi on erinomainen esimerkki.
Musiikillisesti At War With The Mystics -levy ei jätä juuri mitään arvuuttelun varaan, eikä koskaan valitse hienovaraista ilmaisua, jos mätölle on tilaa. Romuluisine rumpuineen, fuzz-bassoineen, harmonioineen ja tappavine kitaroineen tämä levy talsii elämääsi kuin Godzilla Tokioon. Jos olet selvinnyt ehjänä Yeah Yeah Yeah Songista, Free Radicalsin Prince-funkkiin puetusta itsetuhon dialogista ja The Sound Of Failuren 60-luvun lopun Los Angelesin ja maailman raskaimman afrovirekitaroinnin yhdistelmästä, niin My Cosmic Autumn Rebellionin mutkikas matka hipsuttelevasta syna-avaruudesta mykistävään fuzz-kitaramelodiaan ja miehekkääseen urkurevittelyyn vie varmasti jalat alta. Tai The W.A.N.D., joka on tiukin protestigroove sitten Public Enemyn loiston päivien. Tai Pink Floydin loistoa kanavoiva Pompeii Am Götter-dömmerung. Tai…
Tämä aluksi hajanaiselta tuntunut levy osoittautui ajan myötä mykistäväksi ja tiiviiksi paketiksi.
