Klassinen The Flaming Lips –albumi alkaa rumpukompilla ja siitä voi päätellä melko pitkälle levyn luonteen. The Terrorin avaavan Look…The Sun Is Risingin rumpukomppi on häiriintynyt, säröinen ja laiska, kirskuvat kitarat viiltävät väkivaltaisesti Wayne Coynen huhuillessa jossain kaukana pimeässä. Sitten rytmit ja soundit muuttuvat pulputukseksi ja pahaenteiseksi väreilyiksi. Ei kolise, eikä pauku. Wayne Coynella ja The Flaming Lipsilla on hätä.
2000-luvun alussa aina leikkisä ja kokeellinen The Flaming Lips löi hieman yllättäen myös kaupallisesti läpi valloittavilla, lapsenlaulumaisilla lauluillaan, pukeutumalla eläinpukuihin ja tekemällä live-esiintymisistään absurdeja sirkusesityksiä. Välillä musiikki tuntui olevan miltei sivuroolissa poikkitaiteellisessa spektaakkelissa.
The Terror on vuonna 1983 perustetun vaihtoehtoyhtyeen kolmastoista albumi. Edellisillä levyillään The Flaming Lips on mentaalisesti tehnyt paluuta vanhaan musiikillisen seikkailunhalun muodossa, mutta samalla sen ohjastama sukkula on ajautunut aivan tuntemattomille teille. Embryonic-levyllä (2009) Coynen Miles Davis -diggailut saivat tilaa vapaamman soiton ja editoitujen, progressiivisten rakenteiden muodossa. Silti levy oli yhtyeen uran menestynein nousten Billboardin albumilistalla kymmenenneksi asti.
The Terror jatkaa syvemmälle kohti suurta tuntematonta. Musiikillisesti se nojaa hienovaraiseen dynamiikkaan ja tuo mieleen usein Canin ja Brian Enon uhkarohkeat avaruusmatkat.
Wayne Coyne tuskin julkaisisi nuottiakaan ilman oheistarinaa. Levyn pressitiedotteessa Coyne puhuu tuttuun tapaansa pehmoisia ylitsevuotavasta rakkaudesta ja sen parantavasta voimasta, räjähdyksistä ja ratkeamattomista arvoituksista. The Terror käyttää viestin perille menemiseksi kuitenkin terroristien taktiikkaa. Sen hitaat ja ilottomat, paikoin suorastaan häiritsevät kappaleet tempaisevat kuulijan irti kaikesta mukavasta ja kotoisasta omaan yksinäisyytensä kiertoradalle.
On huhuttu, että Coynen ero elämänkumppanistaan sekä yhtyeen jäsenten huumeriippuvuudet ovat vaikuttaneet The Terrorin lohduttomaan tunnelmaan. Yleensä niin veikeä Coyne laulaa melodiansa nyt mollissa ja parkuu ilmeisen tosissaan: ”You are alone.” Massiivinen You Lust on eeppinen kahta kertojaa hyödyntävä eristyneisyyden odysseia, jonka kuunteleminen säännöllisesti ei tee kenellekään hyvää.
Vieraantumisen vaarasta huolimatta emotionaalinen kosketuspinta säilyy Coynen suorapuheisen ja haavoittuvan falsetin vuoksi. The Terror on vangitseva mutta uuvuttava kokonaisuus, jonka voima perustuu siihen, että jotain merkittävää on vasta tuloillaan. Tapahtumasarjan kliimaksi on kuitenkin jätetty seuraavaan lähetykseen.
